Haukkuva koira

oira näytti sekarotuiselta. Ainakaan se ei ollut mitään yleistä rotua, Suomen pystykorva, ajokoira, kultainen noutaja tai mäyräkoira. Oikeastaan se näytti vähän niiltä kaikilta. Niko ei pelännyt koiria, mutta hän tiesi, ettei ollut hyvä mennä taputtelemaan tuntemattomia. Ne saattoivat olla vihaisia tai vaikka pelästyä käsi ojossa kohti tulevaa taputtelijaa. Niinpä Niko tyytyi vain katsomaan koiraa. Ei hän tuijottanut, vilkaisi vain muina miehinä ja katseli sitten silmäkulmasta. Koira oli istunut jalkakäytävän reunalla, kun Niko oli tullut Veeran luota. Hän oli pysähtynyt muutaman metrin päähän koirasta, sillä sen sinisissä silmissä oli ollut jotenkin pyytävä katse. Mikä on pyytävä katse? Ei Niko sitä ajatellut, ei sellaista ehkä ole olemassakaan, mutta jotenkin Niko vaistosi, että koira tarvitsi apua. He olivat seisseet - tai siis Niko oli seissyt ja koira istunut – jo kotvan aikaa toisiinsa vilkuillen. Koira ei ollut sanonut mitään, eikä Nikokaan. Mutta sitten koira sanoi: – On pidellyt ilmoja. – Mitä? Niko ällistyi. – Ilmoja, koira sanoi. – Ai, Niko sanoi. Koira katsoi häntä ja pudisti sitten päätään. Se sanoi, että herra ei ehkä ole kuullut koskaan small talkista. Niko sanoi, ettei todellakaan ollut. Mitä se oli? Koira sanoi, että se oli sellaista tyhjänpäiväistä jutustelua tuntemattomien kanssa. Sillä täytettiin tyhjiä aukkoja keskustelussa. – Jaa, Niko sanoi. – Juuri noin, koira ilahtui. – Meillä koirilla on aina tavatessamme tapana ensin haukkua hallitus, nuukat lihakauppiaat ja Kissalan pojat. Vasta sitten ryhdymme keskustelemaan kaikkia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä. – Mistä te sitten keskustelette? – Tietenkin lihakauppiaista, kissoista ja kohtuuttoman korkeista koiraveroista, koira sanoi. Niko ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän oli oikeastaan aika pyörällä päästään, sillä olihan tosi erikoista, että koira puhui kuin ihminen. Ehkäpä Veeran tarjoamat tryffelit olivat sekoittaneet hänen päänsä. Koirasta itsestään puhuminen ei näyttänyt olevan mitenkään kummallista. – Täytyy tästä, Niko sanoi hetken kuluttua ja alkoi tehdä lähtöä. – Kiire, kiire, koira, sanoi, ja kuulosti melkein kuin se olisi huokaissut. – Ihminen se juoksee itsensä läkähdyksiin sähköjäniksensä perässä. Kun Niko oli lähtemässä jatkamaan matkaansa, koira nousi jaloilleen. Mutta se seisoikin vain kolmella jalalla: oikea etujalka oli ilmassa. – Oletko sinä loukkaantunut? Niko kysyi. – Hiukan, koira sanoi. – Olisi luullut, että sinulta liikenisi hiukan myötätuntoa vanhalle luppakorvalle, jota on sitä paitsi töytäissyt auto. Toyota Corolla, vihreä, vuosimallia 87. Kuskilla lippalakki väärin päin ja auton takaikkunassa karvanopat. – Ai, Niko sanoi. – Samaa minä sanoin, kun auto tönäisi minua, vaikka ylitin tien suojatietä pitkin vihreän valon palaessa. – Mitä tässä pitäisi tehdä? Niko kysyi. – No nyt puhut vihdoinkin asiaa, koira sanoi. – Koska minulla ei ole kännykkää eikä puhelinrahaa, toivoisin, että soittaisit kotiini ja pyytäisit, että Pertti hakisi minut. Ei ole helppo kulkea kolmella jalalla. Kokeile vaikka itse. Kai sinulla on kännykkä? Niko sanoi, ettei ollut, mutta oli hänellä jokin kolikko taskussa. Koira sanoi, että hyvä niinkin. Lähellä oli puhelinkoppi. Mentäisiin soittamaan. – Tarvitsetko apua? Niko kysyi, kun he läksivät kohti kadun kulmassa olevaa puhelinkoppia. – Sitähän minä olen tässä koko ajan pyytänyt, koira sanoi vähän ärtyisästi. – Tarkoitan, että kantaisinko minä sinua, Niko sanoi. – Kyllä minä pärjään, koira murahti. – Jos joku koiranleuka näkisi, että minua kannetaan, saisin kuulla siitä lopun ikäni. En ole ollut sylikoira viiteen vuoteen. He menivät molemmat puhelinkoppiin ja Niko näppäili koiran sanoman puhelinnumeron. – Mikä sinun nimesi on? hän kysyi koiralta puhelimen hälyttäessä. – Andersson, koira sanoi. – Mutta se ei ole minun vikani. Esi–isäni tulevat Jämlandista. Kun Pertti vastasi toisessa päässä, Niko alkoi selittää, että eräs Andersson–niminen koira oli pyytänyt soittamaan. Koiran etutassu oli loukkaantunut, ja se halusi, että se tultaisiin hakemaan kotiin. – Saanko Anderssonin puhelimeen, Pertti sanoi. Niko pani puhelimen luurin Anderssonin korvalle. Koira sanoi halloo. Sitten se kuunteli ja murahti osoitteen, jossa oltiin. – Nähdään, Andersson sanoi, ja Niko pani puhelimen kiinni. He menivät kadulle odottamaan. Koira kertoi, että nyt hän luultavasti joutuisi sairauslomalle, joten kotiväen ulkoiluttamisen saisi hoitaa joku muu, vaikkapa naapurin Jomppanen–niminen Lapin koira. Mutta tällaista sattui, kaikenlaisia huligaaneja oli liikkeellä ja liikennekuri oli höltynyt aivan siivottomaksi. Siitäkin voisi haukkua hallitusta. Sitten kadun viereen pysähtyi auto ja sieltä nousi mies. Hän tervehti Nikoa ja Anderssonia, avasi auton takaoven ja auttoi koiran penkille. – Kovasti kiitoksia, mies sanoi Nikolle, meni autoonsa ja kaasutti pois. Niko katsoi auton perään, eikä tiennyt oikein, mitä ajatella koko tapahtumasta. – Hei, Veera sanoi äkkiä Nikon vieressä. – Mikä koira se oli? – Andersson, Niko sanoi. – Erikoinen nimi, Veera sanoi. – Ei se muuten niin erikoinen ollut, Niko sanoi. – Sanoi haukkuvansa hallitusta.