Stevensonin kartta ja almanakka

Edinburghissa 1850 syntynyt Stevenson aloitti insinööriopinnot, mutta valmistui juristiksi. Kirjailijan kutsumus houkutteli kuitenkin enemmän kuin lakimiesura. Hän kirjoitti aluksi matkakuvauksia, novelleja, reportaaseja ja runoja. Vuonna 1883 ilmestynyt Aarresaari oli Stevensonin esikoisromaani. Siitä tuli pian suosittu, ja menestys mahdollisti hänen ammattikirjailijan uransa.

Romaanin synty

Esseessään My First Book: Teasure Island (1894) Stevenson kertoo Aarresaaren syntyhistorian. Hän oli yrittänyt romaanin kirjoittamista vuosia, mutta jatkuvasti epäonnistunut. Kaikki yritykset olivat pysähtyneet vääjäämättömästi kuin koulupojan kello. Hän vertasi itseään kriketinpelaajaan, joka ei urallaan ollut koskaan tehnyt yhtään juoksua.

Esikoisromaanin alkuna oli Stevensonin poikapuolelleen piirtämä kartta, jonka hän otsikoi Aarresaareksi. Kartta alkoi elää ja ruokkia kirjailijan mielikuvitusta. Hän laati synopsiksen luvuista ja alkoi kirjoittaa innostuksen vallassa. Viidessätoista päivässä syntyi viisitoista lukua, jotka hän luki perheelleen sitä mukaa, kun ne valmistuivat.

Into vaihtui kuitenkin pian epätoivoksi, sillä kuudennentoista luvun alussa romaani ei edennytkään. Vasta Davosissa, jonne Stevenson meni hoidattamaan tuberkuloottisia keuhkojaan talveksi, lukko aukesi ja romaani valmistui samalla vauhdilla kuin oli alkanutkin, luku päivässä.

Aarresaari ilmestyi 1882 jatkokertomuksena lehdessä herättämättä sen kummempaa huomiota kuin Stevensonin aikaisemmatkaan teokset. Kirjailijalle romaanin valmistuminen oli kuitenkin merkittävä tapahtuma, maamerkki: ”Olin saanut tarinan päätökseen ja kirjoittanut käsikirjoitukseeni ’loppu’, mitä en siihen asti ollut tehnyt.” Hän oli todistanut itselleen, että pystyi kirjoittamaan romaaninmittaisen teoksen.

Aarresaari on täysiverinen seikkailu- ja merirosvoromaanien perillinen. Kaapparikapteenien muistelmien ohella tunnetuimpia Stevensonin edeltäjien meri- ja seikkailuhenkisiä teoksia olivat J.F. Cooperin The Pilot (1823), Fredrick Marryatin Peter Simpley (1834), Jack Easy (1836) ja Masterman Ready (1841), Herman Melvillen Taipii (1846) ja Moby Dick (1851) sekä Robert Ballantynen Coral Island (1857) – ja tietenkin autiosaarikirjallisuuden merkittävin teos, Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719).

Stevensonin romaanin kertojana on nuori poika, Jim Hawkins, joka löytää kuolleen kapteeni William Bonesin merimiesarkusta kartan. Siihen on merkitty kapteeni Flintin Luurankosaarelle kätkemä aarre. Flint surmasi apunaan olleet merirosvot, joten kartta oli ainoa opaste rikkauksien luokse. Patruuna Trelawney varustaa aarteenetsintään kuunari Hispaniolan, jonka miehistöksi palkkautuu Flintin kanssa purjehtineita merirosvoja Pitkä John Silverin johdolla. Perillä Luurankosaarella laivan miehistö ryhtyy kapinaan anastaakseen aarteen, mutta merirosvot kärsivät tappion ja pahimmat rosvot joutuvat pois päiviltä. John Silverin onnistuu kuitenkin romaanin lopussa paeta omille teilleen.

Laivakokki John Silver on kertoja Jimin ohella kiinnostavin romaanin henkilöistä. Silverissä Stevenson loi arkkityyppisen hahmon merirosvokirjallisuuteen: puujalkaisen miehen nojaamassa kainalosauvaansa pistooli kädessä ja papukaija olkapäällä. Silver on toisaalta toverillinen ja reilu merimies, toisaalta salakavala ja häikäilemätön murhaaja. Hänessä on näkyvissä se persoonallisuuden kaksijakoisuus, jota Stevenson myöhemmin kuvasi romaanissaan Tri Jekyll ja Mr. Hyde (1886).

Romaanin konsepti

Stevenson on itse esittänyt romaaninsa konseptin esseessään: ”Olen sanonut, että kartta oli suurin osa juonta. Voisin melkein sanoa, että se oli se kokonaan. Jotkin muistumat Poelta, Defoelta ja Washington Irvingiltä, kopio Johnsonin buccanieereistä, Dead Man’s Chestin nimi Kingsleyn At Lastista, jotkin muistikuvat melomisesta kanootilla avomerellä ja itse kartan tarjoamat rajattomat kirjalliset viitteet muodostivat kaiken materiaalini.”

Stevenson sanoo, ettei hän välitä pätkääkään, että Aarresaaren paaluvarustuksen on sanottu olevan Frederik Marryatin Perämies pirteästä. Sen sijaan Washington Irvingin suhteen hänellä on hiukan huono omatunto, vaikkei hän olekaan mielestään syyllistynyt plagiointiin. Kuitenkin luettuaan myöhemmin Irvingin Tales of A Travellerin ”kirja räjähti käsiini ja lamaannutti minut: Bill Bones, hänen merimiesarkkunsa, majatalon vieraat, koko sisäinen henki ja hyvä joukko yksityiskohtia kirjani ensimmäisten lukujen aineistosta [---] olivat kaikki Washington Irvingin omaisuutta.”

Stevenson puhuu plagioinnista. Siitä ei tietenkään ole Aarresaaren kohdalla kysymys, vaan intertekstuaalisuudesta, viittausten ja alluusioiden käytöstä. Hän on tietoinen tekniikasta sanoessaan, että kirjailijat ovat jättäneet jalanjälkensä ajan hiekkaan toisen seurattavaksi. ”Ja minä olin se toinen!”

Poelta Stevenson sanoo ottaneensa luurangon, jonka kapteeni Flint pani makaaberin huumorintajunsa mukaisesti osoittamaan aarteen paikkaa Luurankosaarella, Defoelta John Silverin vihreän papukaijan. ”Kukaan ei voi vaatia monopolia luurankoihin tai varata puhuvia lintuja”, Stevenson puolusti valintojaan.

Defoen vaikutus on Aarresaaressa kuitenkin suurempi, kuin Stevenson tunnustaa. Romaanissa on kaksikin robinsonadi-viittausta. Merirosvo Benn Gunn jätettiin Luurankosaarelle laivasta. Kolme vuotta yksinäisyydessä on tehnyt miehen melkein hulluksi. Vuohien, marjojen ja simpukoiden avulla hän on pysynyt hengissä, vaikka mentaalipuoli horjuukin.

Romaanin lopussa saarelle jätetään kolme kapinoinutta merimiestä, joille kuitenkin annetaan ruutia, am muksia, suolattua vuohenlihaa, lääkkeitä, työkaluja, ylimääräinen purje, köyttä ja runsaasti tupakkaa – tyypillinen robinsonadin tavaraluettelo.

Viittaus Marryatin romaaniin on samalla alluusio Defoen Robinson Crusoeen, sillä Marryatin teos on robinsonadi, kuten Ballantinen Coral Island.

Aarresaaren lähteet

Stevensonin 1600-1700-lukujen merirosvohistorian päälehteenä on kapteeni Charles Johnsonin vuonna 1724 julkaisema laaja teos, joka käsittelee sekä varsinaisia merirosvoja että ns. bukanieerejä, englantilais-ranskalais-hollantilaisia kaappareita, joilla oli valtion antamat valtuudet ryöstää vihollisvaltioiden lippujen alla purjehtivia aluksia. Bukanieeri-nimitys tuli heidän tavastaan kuivattaa ryöstämänsä karjan lihaa savustamalla sitä boucanissa eli eräänlaisessa savustamossa ja myydä kuivattu liha saarille provianttia hakemaan tulleille laivoille.

Johnsonin teoksesta ovat merirosvoelämään liittyvän yleistiedon ohella suuri osa Aarresaaren nimistöä. Hispaniola-kuunarin nimi tulee paikannimestä. Bukanieerit pitivät nimittäin tukikohtanaan Hispaniolan eli nykyisen Haitin luoteisrannikolla olevaa pientä Tortugan saarta ryöstäessään Karibian meren laivoja.

Kuuluisista merirosvoista romaanissa viitataan kapteeni William Kiddiin, jonka nimisen lahden suulle Hispaniola ankkuroitui. Miehistöön kuuluivat Tom Morgan ja Israel Hands. Henry Morgan oli tunnettu kaapparikapteeni 1600-luvulla, Israel Hands puolestaan Edward Teach ”Mustaparan” oikea käsi, ennen kuin sai oman laivansa. Kapteeni William Kidd palkattiin alun perin ottamaan kiinni Mustapartaa, mutta Kidd ryhtyikin itse merirosvoksi, kunnes jäi kiinni ja hirtettiin Lontoossa 1701. Ja viimein Aarresaari-romaanin kertoja Jim Hawkins – hänen sukunimensä viittaa sir Richards Hawkinsiin, 1600-luvun kuuluisaan kaapparikapteeniin.

Siteeratuin kohta Aarresaaressa on varmaan merimieschantti ”Viisitoista miestä arkulla vainaan – Jahhohhoo ja rommia pullo”. Alun perin laulu ei ollut tarkoitettu niin makaaberiksi kuin millaisena se nykyään tunnetaan. Charles Kingsleyn meriromaanista At Last lainattu Dead Man’s Chest oli saaren nimi. Kirjapainossa kapiteelikirjaimet katosivat ja niinpä viisitoista miestä ryyppää rommia kuolleen miehen arkulla eikä Kuolleen miehen arkku –nimisellä saarella. Suomeksi sanat vielä viittaavat ruumis- eikä merimiesarkkuun. Englannin vastaava konnotaatio tulee chest-sanan rintakehä-merkityksestä.

Aarresaari ja postmodernismi

Aarresaaressa on runsaasti postmodernistisen romaanin piirteitä, siksi tiheää on intertekstuaalinen viitteistö. Sen ohella Stevenson korostaa kirjan omistuksessa romaaninsa sepitteellisyyttä: ”Lloyd Osbournelle, amerikkalaiselle herramiehelle, jonka klassisen maun mukaiseksi seuraava tarina on laadittu.” Sepitteellisyys ja romaanin kuuluminen tiettyyn traditioon tulee esille myös epäröivälle ostajalle suunnatussa puhuttelussa. Siinä Stevenson vakuuttaa kirjoittaneensa kirjansa tarkalleen entiseen tapaan eli merirosvoromaanien hengessä. Jos lukijaa eivät kiinnosta Ballantynen, Kingstonin ja Cooperin kaltaiset kirjailijat, Stevensonin voi panna samaan hautaan merirosvojensa kanssa.

Kun romaani julkaistiin kirjana 1883, Stevenson halusi, että siihen painetaan myös hänen piirtämänsä kartta. Kartta hävisi kuitenkin postissa ja kirjailija joutui konstruoimaan sen vaivalloisesti käsikirjoituksesta.

Kartta merkitsi Stevensonille romaanin synopsista, tarinan sitomista konkreettiseen paikkaan. Toista realistisen romaaniperinteen dimensiota, aikaa, Stevenson hallitsee almanakan avulla ja suosittelee sitä kaikille: ”Almanakan, kartan ja talon pohjapiirustuksen – joko paperille piirretyn tai mielessä hahmotellun - avulla voi toivoa välttävänsä pahimmat kömmähdykset.”

Stevenson oli realistisen ajan romantikko. Hän oli monipuolinen kirjailija, tyylitaituri, joka käytti proosassaan myös populaarikirjallisuuden rakenteita ja elementtejä. Romaanien ja novellien ohella hän kirjoitti esseitä, runoja, näytelmiä, elämänkertoja, matkakuvauksia ja kirjallisuuskritiikkiä. Hän oli todellinen kirjallisuuden ammattilainen, ”Man of Letters”, joka otti kantaa myös kirjalliseen keskusteluun. Kun Henry James oli esseessään huomauttanut happamesti, ettei hän voi arvostella Aarresaarta, koska ei ole koskaan poikana etsinyt aarteita, Stevenson arveli omassa esseessään, että ehkä James ei ollut koskaan ollutkaan poika.

Maineen palautus

Jacques Alblas jakaa Stevensonin tuotannon vastaanoton neljään kauteen:

1) Elinaikanaan (1850-1894) Stevenson oli juhlittu kirjailija, jonka viisi romaania sai hyvän vastaanoton. Treasure Island (1883), (Aarresaari, 1909), Strange Case of Dr Jekyll and Mr. Hyde (1886) (Dr. Jekyll ja Mr. Hyde, 1897), ”Kidnapped (1886) (Ryöstölapsi, 1910), The Master of Ballantrae (1889) (Veljekset, 1921), ja Catriona (1893) (sisältyy David Balfourin seikkailut –kirjaan yhdessä Ryöstölapsen kanssa, 1955).

2) Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen (1894-1914) englantilaiset kriitikot arvostivat hänet korkealle.

Näiden kahden ensimmäisen kauden aikana Stevensonia pidettiin uutena ”suurena englantilaisena romaanikirjailijana”, aikana jolloin suuri romaanikirjailija oli kansallisen ylpeyden aihe. Hän oli myös henkilönä sankari, boheemi, jalo invalidi, kuolemaa tekevä vaeltaja.

3) Reaktion aika (1914-1950-luvun alkupuolelle) alkoi Frank Swinnertonin julkaisemasta kriittisestä arvioinnista ”R.L. Stevenson: A Critical Study”, jossa Stevensonia pidettiin vanhanaikaisena ja hänen kirjallinen suuruutensa kyseenalaistettiin. Modernistit, etunenässä kirjailija Virginia Woolf ja kriitikko F.R. Leavis hyökkäsivät Stevensonia vastaan katkoessaan yhteyttä edeltävään traditioon.

Stevensonin maine ei kuitenkaan romahtanut juuri muualla kuin Englannissa. Siellä kirjailijan aliarvostus jatkui kuitenkin tutkijoiden ja kriitikkojen piirissä kauan. Esimerkiksi hänen nimeään ei edes mainita vuonna 1973 ilmestyneessä ”Oxford Anthology of English Literature” -teoksessa, jossa esitellään Englannin kirjallisuutta vuodesta 1800 nykypäivään.

4) Stevensonin maineen palautus alkoi J.C. Furnasin elämäkerrasta Voyage to Windward (1952). Tutkijoiden ohella muutamat postmodernistit, mm. Jorge Luis Borges ja Italo Calvino näyttävät tuntevan vetoa Aarresaaren tekijään. Suomalaisista prosaisteista Väinö Linna on kertonut Aarresaaren olleen hänen vahvimpia nuoruuden lukukokemuksiaan.

Stevenson kirjoitti Aarresaaren tietoisesti seikkailukirjallisuuden tradition mukaiseksi. Rakenteellisesti romaani noudattaa ihmesadun ja sankarimatkan kuvausta: tehtävän saaminen, vaivalloinen matka, perillepääsy ja lopulta palkkio vaivoista ja nopea paluu. Tähän samaan perinteeseen kuuluvat myöhemmät seikkailuromaanit Henry Rider Haggardin King Solomon’s Mines (1885) (Kuningas Salomonin kaivokset 1908) aina Ian Flemingin James Bond-romaaneihin.

Suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kotimaisen poikakirjan isäksi sanottu A.E. Ingman viitoitti tietä jo esikoisteoksellaan Rimpisuon usvapatsas (1916). Stevensonin romaania kaikkein lähinnä on kuitenkin Kaarlo Hännisen Jäämeren sankari (1925), jossa merimiesten kullanhimo saa lähes aarresaarimaisia piirteitä.

Stevensonin tuotanto kiinnosti alun alkaen myös elokuvaa ja teatteria. Erityisesti Tri Jekyll ja Mr. Hyde on ollut dramaatikkojen suosiossa. Romaanista on tehty sadan vuoden aikana yli 80 elokuvaa ja kolmisenkymmentä näytelmää, ensimmäinen jo kirjailijan elinaikana 1886. Aarresaaresta elokuvia on syntynyt alun viidettäkymmentä (ensimmäinen 1908), näytelmädramatisointeja on viisi. Aarresaaren kuriositeetteihin kuuluu Allisonin ja Wallerin Broadway-musikaali vuodelta 1901.

Sarjakuva löysi Stevensonin neljäkymmentäluvulla, jolloin Kuvitetuissa klassikoissa ilmestyi suurin osa kirjailijan romaaneista. Aarresaari vuonna 1949 ja 1956. Erityisesti italialaiset piirtäjät ovat tunteneet vetoa Stevensoniin, mm. Hugo Pratt on piirtänyt Aarresaaren kahdesti, sarjana vuosina 1965-6 ja albumina 1988.

Koko ikänsä tuberkuloosia sairastanut Stevenson kuoli 44-vuotiaana 1894 Samoalla, jossa hän oli asunut vuodesta 1889. Hänen haudattiin Mount Vaean rinteelle kotitalonsa yläpuolelle. Hautakiveen kaiverrettiin hänen oma runonsa Requiem, Hautakirjoitus (1887):