Aapeli, aika hyvä kirjailijaksi

Kuopion kauppatorin reunassa 1915 syntynyt ja lapsuus- ja kouluvuotensa viettänyt Simo Puupponen innostui kirjallisuudesta jo kouluaikana. Erityisen vaikutuksen tulevaan toimittaja-kirjailijaan teki Anton Tšehov, joka säilyi hänen mielikirjailijanaan koko elämän ajan. Päästyään Kuopion lyseosta ylioppilaaksi 1934 Puupponen kirjoittautui Helsingin yliopistoon opiskelemaan valtiotieteitä, nykyiskansain kirjallisuutta ja estetiikkaa. Opinnot keskeytyivät 1936, ja hän palasi Kuopioon toimittajaksi konsuli Lauri Hallmanin omistamaan lähinnä edistysmieliseen Pohjois-Savo-lehteen, jossa oli ollut ylioppilaskesänään toimitusharjoittelijana. 1939 lehden päätoimittajaksi nimitetty Puupponen joutui käytännössä tekemään koko lehden itse. Monipuolinen ja kiireinen työ hioi tekijänsä nopeaksi ja tuotteliaaksi kirjoittajaksi. Puupponen kirjoitti Syyrakki-nimimerkillä ajankohtaisia tai ajattomampia anekdoottimaisia pakinoita, oli uutistoimittaja, reportteri ja toimitussihteeri.

Sota teki Aapelin

Puupponen oli TK-miehistä ahkerimpia kirjoittajia. Yksinpä Savon Sanomissa ilmestyi sotavuosina 1941-1944 yli viisisataa pakinaa. Lisäksi pakinoita julkaisivat mm. Kansan Kuvalehti ja Seura sekä maakuntalehdet eri puolilla Suomea. Puupposen Savon-murteiset radiopakinat olivat hyvin suosittuja rintamiesten keskuudessa. Tarinointi oli suunnattu sotilaille, ja sanasto ja aihepiirit olivat sen mukaisia. Sotilasslangi ryyditti kerrontaa, mutta se laajeni usein ruotimaan kotirintaman ja nykytilanteen välistä suurta eroa. Puupposen näkökulma oli tavallisen sotilaan. Niinpä siinä tuli esiin usein hyväntahtoinen pilanteko esimiehistä ja armeijan jäykästä byrokratiasta. Puupponen itse kuvasi pakinoitaan ”hengeltään paksuhkoiksi”. Lievä kaksimielisyys ja miehiset puheet veivät kerrontaa eteenpäin, mutta mihinkään mauttomuuteen pakinoitsija ei sortunut.

Puupponen käytti Savon murretta vain radiopakinoissaan. Lehtipakinoissa murretta oli hyvin säästeliäästi, yleensä tyylikeinona dialogissa. Puupposen savolainen tausta tuli kuitenkin esiin sodanaikaisissa lehtipakinoissakin niiden lauserakenteissa. Pakinat olivat kuin ääneen puhuttua, mutta säästeliäämmin ilmaistua kieltä. Aiheet eivät olleet lehtipakinoissa niin sisäpiiriläisiä kuin radiossa, vaikka nekin ottivat aiheensa rintamamieselämästä – loman odottamisesta, korsuelämästä, ylimääräisen ruoan hankkimisesta tai originelleista aseveljistä ja heidän tempauksistaan. Lehtipakinoissa Puupponen oli jo selvästi löytämässä omaa ilmaisuaan, humoreskia, jolla oli kiinteä rakenne. Pakinassa Mustikoita Puupponen kertoo Vasili-pojasta, joka myy kertojalle tuopillisen mustikoita. Kertoja virittäytyy suoranaiseksi hyväntekijäksi maksaessaan mustikoista ylihintaa ja liikuttuu, kun karjalaispoika viestittää silmillään, että ”suomalainen sotilas, hyvä sotilas”. Pakinan novellistinen haukka paljastuu, kun ”tuopin pohjalla oli nyrkin kokoinen kivi.”

Vielä sodan jälkeen Puupponen kirjoitti radiolle dialogeja. Vuoropuheluissa esiintyi aviopari Samuli ja Heta, ilmeisiä pakinoissa esiintyneiden Hermanni ja Eveliina Hulukkosen sukulaissieluja. Hella Wuolijoen pääjohtajakaudella Aapelilla ei ollut kuitenkaan asiaa radioon, joten hän joutui tuolloin käyttämään salanimeä. Tuovi Puupponen arvelee, ettei Wuolijoki itse ollut karanteenin takana, vaan paavia paavillisemmat tahot, jotka leimasivat entisen TK-miehen ”vaskistiksi”. Jatkosodan päätyttyä Aapeli jatkoi Savon Sanomissa pakinointiaan ja sai myöhemmin keskittyä pelkästään siihen. Hänen pakinoitsijanimimerkkinsä Aapelin keksi lehden toimitusjohtaja Martti Suhonen.

Omaääninen pakinoitsija

Vaikka pakina-aiheet ja henkilögalleria olivat Aapelilla hyvin laaja-alaiset, teksteissä alkoi esiintyä joitakin samoja henkilöitä. Tunnetuimmat pakinahahmoista ovat Hermanni Hulukkonen, hänen vaimonsa Eveliina ja heidän naapurinsa Saparokankaan Hiski. Aapeli piti Hulukkosta eräänlaisena alter egonaan, ”salaviisaana, ilkeähkönä ja tyhmänä”, kuten hän itse asian ilmaisi. Hulukkos-pakinoissa kirjoittaja teki pilaa korkeakulttuurista ja turhantärkeydestä, kaupunkilaisherrasväestä ja sen kotkotuksista. Koomisuus rakentui kuten muussakin Aapelin tuotannossa kielelliseen inkongruenssiin. Muita toistuvia pakinahahmoja ovat Miina Tiistinen, Lasse Lättäjalka, konttoristi Hippiäinen ja herra Miettinen.

Itse kirjailija ja hänen perheensä alkoi esiintyä pakinoissa 1950-luvulla. Tämä saattoi johtua siitä, että Puupposet muuttivat 1952 Helsinkiin. Sanomalehtipakinointi oli yhteydessä ajankohtaisuuteen. Irtauduttuaan päivittäisestä sanomalehtityöstä ja siihen liittyvästä päiväkohtaisten asioiden seuraamisesta Aapeli haki aiheensa muualta. Nämä ”perhepakinat” saivat ideansa usein jostakin pienestä arkipäiväisestä tapahtumasta, mutta ne laajenivat pohtimaan globaaleja asioita. Lapsi-aikuinen-kertomuksissa tulee esille Aapelin kielellinen mestaruus. Kun kertoja miettii rangaistusta kolmivuotiaalle pojalleen, joka on pannut Illodinia isänsä piippuun, pikku asiasta tulee suorastaan maailmanlaajuinen: "Kansainvälinen oikeus ei ole tiettävästi tarkemmin määritellyt, millaiseen rangaistukseen on tuomittava henkilö, joka on kaatanut lähimmäisensä piipunpesään Illodinia.”

Aapelin leimalliseksi tyylipiirteeksi tuli ylätyylisen sanaston käyttäminen arkipäivän kuvauksessa. Kokoelmassa Timonen ja muita tuttavia (1963) on ehkä eniten omaelämäkerrallista ainesta. Aapeli sairasti keuhkotuberkuloosia ja oli sen takia hoidettavana sairaalassa. Kokoelman aloituskertomus Timonen välittää Aapelin kuoleman ahdistusta, Kesäpäiväkirjasta-sarja sijoittuu puolestaan Porvoon saaristossa olevaan kustantajan kesänviettopaikkaan, jossa Aapeli, kuten kertomuksissa esiintyvä Runoilija alias Oiva Paloheimo, olivat kirjoittamassa. Pakinassa Pelon psykologiaa vilahtava herraseurue oli puolestaan Stockmannin kahvilassa epäsäännöllisesti kokoontuva miesjoukko, johon kuuluivat mm. Sakari Pälsi, Oiva Paloheimo, Yrjö Kokko ja Aimo Kanerva. Aapelin viimeinen pakinakokoelma Kissa, kissa, kissa ilmestyi postuumisti 1967. Siinä vaimo, poika ja perheen arkipäivä ovat pääosissa, hyväntahtoisen kritiikin fokuksessa pikkuporvarillisuus, ahneus ja suvaitsemattomuus.

Kirjailijan humanismi

Tunnetuin Aapelin romaaneista on Pikku Pietarin piha (1958). Pietarista ja hänen asuinmiljöönsä ihmisistä kertova romaani sijoittuu Aapelin omaan lapsuudenmaisemaan, Haapaniemenkatu 26:ssa olleeseen puutalokortteliin. Sen ongelmia ja ihmissuhteita saapuu ratkaisemaan Pietarin isän uusi vaimo Karoliina, jolla on enkelimäisiä ihmeitä tekeviä kykyjä. Kuvauksen näkökulma on lapsissa ja se tuo romaaniin lämpimän ja ymmärtävän huumorin, mutta myös sen tragiikan. Kysymys on kaikesta koomisuudesta huolimatta vakavista asioista, ymmärtämisestä, hyväksymisestä ja rakkaudesta. Lapsinäkökulmaa käyttää osaltaan myös romaani Pekko, runoilijan poika (1965). ”Äiti on olemassa myös. Hänen nimensä on KUULES-AKKA.” Pikku Pietarin ohella Aapelin kaksi lastenkirjaa, Koko kaupungin Vinski (1954) ja Vinski ja Vinsentti” (1956) käyttävät miljöönään Kuopiota. Se on Vinskin Hömpstad, jossa tärkeilevät tädit juoruavat, Lutikkalinnan laiskat äijät lyövät korttia ja apteekkarilla on näkymättömyyspulveria. Vinski-kirjoissa Aapeli käyttää enemmän sadunomaista fantasiaa kuin muussa tuotannossaan. Maalaisen puukaupungin henki leijuu kotoisena tapahtumien yllä. Näiden kirjojen – ja miksei koko Aapelin tuotannonkin teemana – voisi pitää erillisen Vinski-pakinan loppua: ”Aurinkokin ryhtyi paistamaan. Se paistoi oikein innokkaasti kaikkien hyvien ihmisten päälle. Olisi se paistanut pahoillekin, mutta niitä ei ollut.”

1960-luvun alussa Aapeli jätti sanomalehtipakinoinnin ja keskittyi romaanien ja pakinakokoelmien kirjoittamiseen. Hän oli myös suosittu puhuja erilaisissa tilaisuuksissa. Vaikka Aapeli oli hiukan syrjäänvetäytyvä, hänen oli vaikea kieltäytyä. ”Ehkä hän todella nautti tämänkaltaisesta esiintymisestä”, Tuovi Puupponen arvelee. Keuhkotuberkuloosia sairastanut Aapeli menehtyi kotonaan Pirkkolassa 1967 kaatumisen aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Lämminhenkinen, optimistista filosofiaa ja humaania ymmärrystä tuotannossaan välittänyt kirjailija on jäänyt ainutlaatuiseksi ilmiöksi suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän oli osoittelemattomuudessaan osuva ja niukkasanaisuudessaan laaja. Hän osasi ottaa lukijan ja kuulijan haltuunsa toivottaessaan arvokkailla sanoillaan vaatimattoman yleisön tervetulleeksi seuraansa.

Tuotanto
Linkkejä