Koira ulvoo yössä

Sherlock Holmes ja Baskervillen koira

Sherlock Holmes 1990.

Kuulin Arthur Conan Doylen Baskervillen koira -romaanista tehdyn kuunnelmaversion viisikymmenluvun lopulla, jolloin televisio oli vielä näköradio ja yhtä kaukainen ja utopistinen laite kuin mopedi. Mutta auditiivisiin tehokeinoihin perustuva ja mielikuvitukseen vetoavan välineen kautta esitetty taideteos puri. Silmät pyöreinä ja nojatuolin koivuista käsinojaa puristaen seurasin Sherlock Holmesin ja tohtori John Watsonin seikkailuja Dartmoorin nummilla ja soilla.

Baskervillen koira (1) ilmestyi 1901-1902 jatkokertomuksena The Strand Magazinessa. Conan Doyle oli kyllästynyt päähenkilöönsä Sherlock Holmesiin ja antanut tämän – ainakin näennäisesti – kuolla putoamalla Sveitsissä Reichenbachin rinteeltä Viimeinen tapaus -kertomuksessa, joka ilmestyi The Strand Magazinen numerossa 36/1893 (2). Jo vuoden 1891 loppupuolella Doyle kertoi kirjeessä äidilleen, että suunnitteli päästävänsä Sherlockin päiviltä. Kirjailija tunsi, että salapoliisikertomukset vinouttivat kuvaa hänestä kirjailijana ja veivät liiaksi aikaa vakavammilta ja kunnianhimoisemmilta töiltä. Lisäksi tarinoiden juonia oli työlästä keksiä, lyhyt novelli vei paksummankin kirjan tarveaineet.

Holmesin kuolema oli shokki hänen kirjallisille ystävilleen. "Ihmisen arvo mitataan vasta hänen kuolemansa jälkeen", sanoi Doyle hämmästyneenä lukijoiden voimakkaista reaktioista. "Senkin peto", kirjoitti naispuolinen Holmesin ihailija. Kerrotaan, että ihmiset suorastaan itkivät suruaan, tomerimmat alkoivat perustaa "Säilyttäkää Holmes hengissä -kerhoja". Mutta Doyle pysyi päätöksessään,kirjoitti historiallisia romaaneja ja tutkielman Buurisodasta.

Sherlock Holmes heräsi henkiin sherlockiaanista aikaa 5. 4. 1894 Autio talo -kertomuksessa, (3) joka ilmestyi The Strand Magazinessa lokakuussa 1903. Holmes-tarinoita ei siis ollut ilmestynyt Baskervillen koira -romaania lukuun ottamatta lähes kymmeneen vuoteen. Autiotalo-kertomus on sijoitettu ajallisesti huhtikuuhun 1894,siis kolme vuotta Reichenbachin murhenäytelmän jälkeen. Watson törmää Lontoossa Park Lanella vanhanpuoleiseen mieheen, jota hän pitää kirjojen keräilijänä. Pikku episodi saa oudon jatkon, sillä sama mies ilmaantuu pian Watsonin kotiin.

Bibliofiili kiinnittää tohtorin huomion kirjahyllyyn, ja kun Watson kääntyy taas katsomaan miestä, "seisoi edessäni kirjoituspöydän toisella puolen hymyilevä Sherlock Holmes." Silloin Watson pyörtyi ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään.

Baskervillen koira siis sijoittuu – kuten Watson vahvasti korostaa – aikaan ennen Reichenbachia, vuoteen 1889. Holmes huomauttaa, että tohtori Mortimerin kävelykeppiin kaiverrettu vuosiluku 1884 on tehty viisi vuotta sitten. Sherlockiaanassa, Holmesia tutkivassa tieteessä, romaani on sijoitettu ajallisesti ja kronologisessa tapahtumajärjestyksessä romaanin. Neljän merkit (4) ja kertomuksen Kotiopettajattaren seikkailu (5) väliin.

Baskervillen koira oli kolmas Holmes -romaani. Sitä olivat edeltäneet Punaisten kirjainten arvoitus (6) ja Neljän merkit. Sen jälkeen ilmestyi vielä Kauhun laakso (7). Tässä romaanisarjassa Baskervillen koira on ylivoimainen. Sekä Punaisten kirjainten arvoitus että Kauhun laakso ovat rakenteeltaan kömpelöitä, eikä Neljän merkitkään juuri nouse näiden yläpuolelle. Heikkoutena näissä kirjoissa on kaksijakoisuus: romaaneissa on mukana irrallinen taustakertomus, joka lopullisesti nivoo asiat yhteen.

Baskervillen koira on ehjä kokonaisuus, vaikka on ehkä turhan juhlallista puhua romaanista. Pikemminkin kyseessä on laaja novelli ja novellimaisuutta puoltavat monet rakenteelliset tekijät. Henkilövalikoima on romaanissa suppea, epäiltyjä on lopulta aika vähän, jotta perinteisen dekkarin puzzlemaisuus pääsisi oikeuksiin, eikä juonikaan muodosta erityisen mutkikkaita rakenteita.

Romaanimaisuus tulee esille lähinnä kerrontateknisissä ratkaisuissa. Kyseessä on kronikoitseva Watson, minä-kertoja, joka naiivin uskollisesti kirjaa asioita ihailemansa nerokkaan salapoliisin uroteoista. Näkökulmina kerronnassa käytetään Watsonin ohella kirjeitä, päiväkirjoja, asiakirjoja ja sanomalehden artikkeleita. Tämä tuo tyylillistäkin vaihtelua kerrontaan ja antaa siten ilmavuutta joskus rasittavalle Watsonin selittämiselle.

Baskervillen koira -romaanin juoni perustuu perinteiseen hämäyksen hyväksikäyttöön. Laajin hämäys tukeutuu Dartmoorin nummilla majailevaan vankikarkuriin, joka osoittautuu Baskervillen kartanon palveluspariskunnan sukulaiseksi. Asiat selkiävät, kun Jack Stapletonin sukulaisuus Baskervilleihin tulee ilmi ja samalla paljastuu murhan ja murhayritysten motiivi. Mutta romaanin teho ei ole juonessa, vaan tunnelmassa. Baskervillen koira lienee ainut Conan Doylen teos, joka pystyy niin intensiivisesti vangitsemaan lukijansa ja puristamaan kauhun tunteita esille. Romaanissa onkin goottilaisen kauhuromaanin aineksia: Baskervillen suvun yllä lepäävä kirous, jota kansantarinat pitävät yllä, kauhistuttava yliluonnollinen peto, autiolla seudulla oleva synkkä kartano ja se ympärille kietoutuvat selittämättömät tapahtumat.

Suuri salapoliisi on poissa suurimman osan romaania. Watson havainnoi ja raportoi Holmesille Baskervillen kartanon tapahtumista, asiat eivät näytä etenevän kovinkaan paljon, uusia epäiltyjä ja hentoja juonenkiemuroita syntyy. Lopulta Holmes putkahtaa esille. Hänen alkuperäiset epäilynsä tulevat toteennäytetyiksi. Niin hän selittää Watsonille, joka on suorastaan loukkaantunut Holmesin epäluottamuksesta ja arrogantista käytöksestä. Mikäli salapoliisi olisi käynyt suoraan asiaan, ratkaisu olisi tapahtunut normaalin novellin mitassa. Onko lukija pettynyt? Ei toki, kaikki on kohdallaan, kieroilu annetaan anteeksi, Watsoniin samaistunut lukija ihailee Holmesia entistä enemmän.

Baskervillen koira on eräänlainen tähdenlento Conan Doylen alaspäin kääntyneellä uralla. Holmes-tarinat toki tekivät kauppansa, mutta taso laski tasaisesti. Kokoelma kokoelman jälkeen kertomukset olivat kalpeampia. Baskervillen koira nousee kuitenkin Sherlock Holmesin muistelmien (8) ja Sherlock Holmesin paluun (9) välillä voimannäytöksi, joka kannattaa vieläkin kohdata. Siinä on mystiikkaa, tunnelmaa, arvoitusta ja sherlockiaanista neroutta, jossa ei tunnu sadan vuoden patina.

Doyle kirjoitti Holmesista kaikkiaan kuutisenkymmentä novellia ja neljä romaania. Paradoksaalista on, että hänet muistetaan nimenomaan salapoliisikertomuksistaan, joita hän itse piti "matalampana kirjallisuutena", eikä historiallista romaaneistaan. Joka tapauksessa hän ei enää yrittänyt päästä päähenkilöstään eroon, vaan kirjoitteli näitä tarinoita harvakseen kuolemaansa (1930) saakka. Viimeisin kokoelma, Sherlock Holmesin muistikirja ilmestyi 1927 (10).

Sherlock Holmes on eräänlainen fiktion realismin riemuvoitto. Aikanaan salapoliisia pidettiin elävänä ihmisenä, jolle lähetettiin kirjeitä ja tutkimuspyyntöjä. Kun Holmes vetäytyi eläkkeelle hoitamaan mehiläisiä, muutama naishenkilö haki hänelle taloudenhoitajaksi. Doyle kertoo myös saaneensa mm. lehtiasiamieheltä kirjeen, jossa tarjottiin salapoliisin tilattavaksi toimiston edustamia julkaisuja.Vielä tänäänkin Holmesille lähetetään postia Baker Streetin osoitteeseen. Paikalla oleva kiinteistöfirma lähettää vastaan kohteliaan kirjeen, jossa kerrotaan, että salapoliisi viettää eläkepäiviä maaseudulla, eikä ota toistaiseksi juttuja hoidettavakseen Ei siis ihme, että Holmesin kuolema järkytti omaisia eli lukijoita. Hänhän oli ja on elävä henkilö.

Itse Baskervillen koiran tapahtumapaikka Dartmoorin nummet kuuluvat nykyään Dartmoorin luonnossuojelualueeseen, joka on kooltaan 953 neliökilometriä. Siitä omistaa suurimman osan Walesin prinssi Charles. Maailmankirjallisuuteen Dartmoorin ikuisti Arthur Conan Doyle, mutta englantilaisessa kirjallisuudessa tunnetuin nummialueen puolestapuhuja ja romaaniensa miljöön käyttäjä oli Beatrice Chase (oik. Olive Katharine Parr 1874 – 1955). Hän kampanjoi erityisesti alueen sotilaskäyttöä vastaan. Chasea kutsuttiinkin kirjojensa ja nummi-intoilunsa takia nimellä The Lady of The Moor.

Myös Agatha Christie syntyi Dartmoorin nummien lähipiirissä eli Etelä-Devonissa, Torquayssa. Hän sanoo omaelämäkerrassaan (11) rakastuneensa Dartmoorin kesyttömään luontoon ollessaan 1916 lomalla Hay Torin Moorland -hotellissa kirjoittamassa esikoisdekkariaan, ensimmäistä Poirot-romaania Stylesin tapaus (12). Dartmoor ja sen maisemat ovat tapahtumapaikkana erillisromaanissa Kuolema lähettää viestin (13) ja aika usein kirjailijalla vilahtaa paikallisväriä ns. "Christie Countysta" Torquaysta lounaaseen: Devonin rannikkoa pitkin (mm. Kohti nollapistettä (14, Syyttömyyden taakka (15) ) edetään aina Dartmoorin eteläpuoliselle Burh Islandille (Bigbury-on-Sea) saakka, joka sai esiintyä yhtä lailla myrskyn eristämänä Neekerissaarena (Eikä yksikään pelastunut (16) kuin Smuggler´s Islandin petollisena lomaparatiisinakin (Varjossa auringon alla (17), ja myös kirjailijan pitkäaikainen kotitalo Greenway Dart-joen suistossa pääsi pariin Poirot-kirjaan (mm. Viisi pientä porsasta (18). Mutta aikansa, 20. vuosisadan vaihteen Englannin, ja Dartmoorin nummet devonilaisine kummitustarinoineen ankkuroi tajuntaamme ennen muita Sherlock Holmes ja Baskervillen koira.