Carl Axel Gottlund (1796-1875) oli juvalaisen papin poika, josta tuli merkittävä suomen kielen kehittäjä ja suomalaisuuden asianajaja Ruotsissa. Hän oli ristiriitainen henkilö, jota pidettiin tiedemiespiireissä oikeastaan rettelöitsijänä, aikansa toisinajattelijana. Turussa opiskellut ja siellä Reinhold von Beckeriltä vaikutteita saanut Gottlund edusti 1830-luvun murteiden taistelussa kantaa, jonka mukaan Suomen kirjakieli sai kehittyä vapaasti. Piti kirjuttaa niin kuin huastettiin. Vierasperäiset kirjaimet g:n, b:n ja d:n hän olisi hylännyt kokonaan. Gottlund keräsi Juvalta kansanrunoja ja kansanperinnettä jopa niin perusteellisesti, että muut kerääjät jättivät myöhemmin Juvan seudun väliin. Perimätiedon mukaan Gottlund sai ajatuksen kansanrunojen kokoamisesta yhtenäiseksi eepokseksi 1815 soutaessaan Juvan Jukajärven yli ja kuullessaan soutumatkalla Mikko Torvelaisen esittämän karhurunon. Opiskellessaan 1817 Upsalassa Gottlund kirjoitti ensimmäisenä ideasta koota kansanrunoista eepos: [––-]jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansallislaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulipa siitä sitten eepos, draama tai mikä muu tahansa, niin siitä voisi syntyä uusi Homeros, Ossian tai Niebelungenlied; ja suomalainen kansallisuus [––-]. Suomen kielen uudissanojen sepittäjistä juuri Gottlund sepitti sepittää-sanan. Hänen muita kirjakieleen vakiinnuttamiaan sanoja ovat mm. aatos, ajanlasku, huutokauppa, kansalainen, kirjasto, opisto, kirjasto, papisto, puhekieli, puistikko, rahasto, toimittaja, uskomus ja veruke. Sen sijaan sanat erkaus (poikkeus), lukisto (lukio), vaikuttamus (syy, motiivi) ja oppiva (opiskelija) eivät kieleen juurtuneet. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Se pitää hyvin paikkansa Gottlundinkin kohdalla. Opiskellessaan Upsalassa hän kävi Ruotsin ja Norjan Finnskogenissa ja ystävystyi sinne Rautalammin suurpitäjästä muuttaneiden metsäsuomalaisten kanssa. Gottlund yritti parantaa heimoveljiensä asemaa, kirjelmöi ja käräjöi valtiovallan kanssa. Hänestä tuli suorastaan metsäsuomalaisten kansallissankari, jonka muistoa vaalitaan Vermlannissa paremmin kuin täällä Suomessa. Gottlundin tärkein kaunokirjallinen teos on Otava jossa hän julkaisi kansanrunoja jo ennen Lönnrotia. Otava jäi Kalevalan jalkoihin, ja se teki Gottlundista hänen loppuiäkseen eräänlaisen oppositiomiehen. Gottlund sai 1839 Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorin viran. Osittain huonojen henkilösuhteitten takia hänestä ei koskaan tullut professoria, mikä katkeroitti häntä entisestään. Risto Pulkkinen arvelee väitöskirjassaan Vastavirtaan, C.A. Gottlund 1800-luvun suomalaisena toisinajattelijana (2003), että Gottlundin tragedia oli se, että hän oli jotenkin anakronistinen ihmistyyppi: hän oli joko aikaansa edellä tai jäljessä. Fennomaaneille hän oli liian radikaali, radikaaleille liian vanha ja liian suomalainen. |