Sherlock Holmes Reichenbachissa

Toukokuun neljäntenä 1891 kantautui Sveitsistä suruviesti: salapoliisien salapoliisi Sherlock Holmes oli kuollut suistuttuaan Reichenbachin putoukseen. Onnettomuutta oli edeltänyt ankara kamppailu "rikoksen Napoleonin", tohtori Moriartyn kanssa. Paikalle kiirehtinyt Watson saattoi vain murheellisena panna merkille vuoripolulle jääneet jäljet, rikkipoljetun maan ja ruhjotut pensaat ja saniaiset. Suuri salapoliisi, "jota parempaa ja viisaampaa en ole elämäni aikana tavannut", oli kuollut. Näin keroo Watson novellissa Viimeinen tapaus (Final Problem 1893).

Arthur Conan Doyle julkaisi ensimmäisen Sherlock Holmes –tarinansa, romaanin Punaisten kirjainten arvoitus vuonna 1887. Seuraava romaani Neljän merkit tuli julki 1890, ja ensimmäinen Holmes-novelli Kuningas pulassa 1891. Vasta nämä Strand-lehdessä ilmestyneet salapoliisikertomukset vakiinnuttivat Holmesin ja Doylen maineen.

Jo vuoden 1891 loppupuolella Doyle kertoi kirjeessä äidilleen, että suunnitteli päästävänsä Sherlockin päiviltä. Kirjailija tunsi, että salapoliisikertomukset vinouttivat kuvaa hänestä kirjailijana ja veivät liiaksi aikaa vakavammilta ja kunnianhimoisemmilta töiltä. Lisäksi tarinoiden juonia oli työlästä keksiä, lyhyt novelli vei paksummankin kirjan tarveaineet. Niinpä novellissa Viimeinen tapaus 1893 Doyle toteuttaa kirjallisen hahmonsa teloituksen.

Sherlock Holmes oli vieraantunut Watsonista tämän mentyä toukokuussa 1889 naimisiin Mary Morstanin kanssa. Avioliitto Maryn kanssa oli Watsonin toinen, sillä hän oli jäänyt leskeksi, luultavasti joulukuussa 1887 tai tammikuussa 1888. Watsonilla ei ollut Holmesin toimista täyttä kuvaa. Yllättäen Holmes sitten putkahtaa esille ja selittää, mistä hänen matala profiilinsa on johtunut. Salapoliisi on onnistunut kokoamaan arkkivihollistaan, suuren rikollisliigan johtajaa, tohtori Moriartya vastaan pitävät todisteet. Ennen pidätystä uhattuna oleva Holmes haluaa kadota Englannista mantereelle ja pyytää Watsonia seurakseen. Toverukset matkustavat Ranskaan ja sieltä edelleen Sveitsiin, Meiringenin kaupunkiin, Reichenbachin putousten äärelle. Mutta "rikoksen Napoleon" Moriarty ei hellitä. Hän on onnistunut pakenemaan poliisia ja lopullinen välienselvittely tapahtuu kapealla vuoristopolulla mahtavan vesiputouksen äärellä. Väärän viestin pois houkuttelema Watson tapaa palattuaan polun tyhjänä, vain alppisauva nojaa yksin kallioon ja jäljet osoittavat sekä Moriartyn että Holmesin suistuneen kuolemaan. Varmemmaksi vakuudeksi Watson löytää viestin, jonka Holmes on jättänyt ystävälleen.

Sherlock Holmesin kuolema oli shokki hänen kirjallisille ystävilleen. "Ihmisen arvo mitataan vasta hänen kuolemansa jälkeen", sanoi Doyle hämmästyneenä lukijoiden voimakkaista reaktioista. "Senkin peto", kirjoitti naispuolinen Holmesin ihailija. Kerrotaan, että ihmiset suorastaan itkivät suruaan, tomerammat alkoivat perustaa "Säilyttäkää Holmes hengissä -kerhoja". Mutta Doyle pysyi päätöksessään, kirjoitti historiallisia romaaneja ja tutkielman Buurisodasta.

Vasta 1901 kirjailija myöntyi painostuksen edessä ja alkoi kirjoittaa jatkokertomuksena romaania Baskervillen koira. Kysymyksessä ei ollut vielä sankarin ylösnousemus, sillä kirjan tapahtumat ajoittuvat sherlockiaanisessa kaanonissa vuoteen 1888, kolme vuotta ennen Reichenbachin tapauksia. Suosio oli mahtava, lukijat jonottivat kirjapainon ulkopuolella saadakseen Strand-lehden heti tuoreeltaan.

Vasta lokakuussa 1903 Sherlock heräsi henkiin tarinassa Autio talo. Kertomus on sijoitettu ajallisesti huhtikuuhun 1894, siis kolme vuotta Reichenbachin murhenäytelmän jälkeen. Watson törmää Lontoossa Park Lanella vanhanpuoleiseen mieheen, jota hän pitää kirjojen keräilijänä. Pikku episodi saa oudon jatkon, sillä sama mies ilmaantuu pian Watsonin kotiin.

Bibliofiili kiinnittää tohtorin huomion kirjahyllyyn, ja kun Watson kääntyy taas katsomaan miestä, "seisoi edessäni kirjoituspöydän toisella puolen hymyilevä Sherlock Holmes." Silloin Watson pyörtyi ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään.

Mutta miten oli mahdollista, että Holmes oli elossa? Ja missä hän oli ollut kaikki nämä kolme vuotta antaen maailman luulla salapoliisin makaavan jossain Reichenbachin putouksen kivikoissa?

Holmes selittää voittaneensa Moriartyn painiottelussa ja sen jälkeen piiloutuneensa voidakseen uskotella kuolleensa. Täydellinen katoaminen oli sillä hetkellä ainoa mahdollisuus taistelussa rikollisia vastaan. Holmes kertoo matkustelleensa kaksi vuotta Tiibetissä, käyneensä Lhassa ja keskustelleensa pari päivää Dalai Laman kanssa. Sen jälkeen hän matkusti Persian halki, kävi Mekassa ja Kartumissa ja palasi lopulta Ranskaan, jossa tutki kivihiilitervan johdannaisia Montpellier'n laboratoriossa.

Watson on luonnollisesti ikionnellinen ystävänsä henkiin heräämisestä. Hän on jäänyt leskeksi, joten hän saattaa nyt muuttaa takaisin Baker Street 221 b:n asuntoon, jota rouva Hudson on pitänyt yllä isännän poissaolon ajan. Watson myy praktiikkansa ja luopuu lääkärintoimestaan.

Holmesin kolmen vuoden poissaolo 1891-1894 on askarruttanut kovasti sherlockiaaneja. Fundamentalistit uskovat salapoliisin selityksiin, mutta skeptikot ovat sitä mieltä, että Holmes todella kuoli. Doyle kertoo itse erään lukijan kommentin, jonka mukaan Holmes ei ollut entisensä Reichenbachin tapausten jälkeen.

Totta onkin, että Holmesin tavoissa ja persoonallisuudessa tapahtui muutoksia henkiinheräämisen jälkeen. Hän ei ollut enää yhtä itsekeskeinen, kokaiinin ja heroiinin käyttö loppui kokonaan, eikä hän enää viljellyt saksan- ja ranskankielisiä lainauksia.

Myöhemmissä seikkailuissa voimistuu Holmesin tapa pilkata vastustajiaan, piirre, joka ei ollut tyypillinen varhaisemmalle salapoliisille. Hurjimpien teorioitten mukaan Holmes kulki vuorten yli Italiaan ja meni Firenzessä naimisiin Irene Adlerin kanssa. He saivat pojan Montenegrossa ja muuttivat Amerikkaan. Poika tunnetaan Nero Wolfena, Rex Stoutin salapoliisisankarina.

Nicholas Mayer on puolestaan kuvannut salapoliisin katoamisen ja ilmestymisen välistä aikaa pastississa Sherlock Holmes Wienissä. Mayerin selityksen mukaan Holmes oli niin pahasti kokaiinin orja, että hänet piti toimittaa vieroitukseen Freudin klinikalle. Kuolema oli lavastettu skandaalin välttämiseksi.

Doyle kirjoitti Holmesista kaikkiaan kuutisenkymmentä novellia ja neljä romaania. Paradoksaalista on, että hänet muistetaan nimenomaan salapoliisikertomuksistaan, joita hän itse piti "matalampana kirjallisuutena", eikä historiallista romaaneistaan. Joka tapauksessa hän ei enää yrittänyt päästä päähenkilöstään eroon, vaan kirjoitteli näitä tarinoita harvakseen kuolemaansa (1930) saakka. Viimeisin kokoelma, Sherlock Holmesin muistikirja, ilmestyi 1927.

Sherlock Holmes on eräänlainen fiktiivisyyden riemuvoitto. Aikanaan salapoliisia pidettiin elävänä ihmisenä, jolle lähetettiin kirjeitä ja tutkimuspyyntöjä. Kun Holmes vetäytyi eläkkeelle hoitamaan mehiläisiä, muutama naishenkilö haki hänelle taloudenhoitajaksi. Doyle kertoo myös saaneensa mm. lehtiasiamieheltä kirjeen, jossa tarjottiin salapoliisin tilattavaksi toimiston edustamia julkaisuja. Vielä tänäänkin Holmesille lähetetään postia Baker Streetin osoitteeseen. Paikalla oleva kiinteistöfirma lähettää vastaan kohteliaan kirjeen, jossa kerrotaan, että salapoliisi viettää eläkepäiviä maaseudulla, eikä ota toistaiseksi juttuja hoidettavakseen. Ei siis ihme, että Holmesin kuolema järkytti omaisia - lukijoita. Hänhän oli ja on elävä henkilö.