Volter Kilpi ja Alvar Renqvist

Kirjailijan ja kustantajan välinen suhde on monimutkaisimpia ystävyys-, tuki- ja kumppanuussuhteita taiteen alueella. Kustantaja ei merkitse tässä kustannusliikettä kuten WSOY tai Otava, vaan henkilöä kuten Yrjö Jäntti tai Alvar Renqvist, jotka tietenkin jossain vaiheessa ovat olleet enemmän tai vähemmän yksi ja sama.

Kustantaja ei ole kirjailijan työnantaja, vaan kirjailija luovuttaa teoksensa kustannettavaksi ja kustantaja maksaa kirjailijalle teoksen myynnin mukaisen palkkion. Intressit ovat pitkälle yhtenevät, mutta mukana on tietenkin eturistiriita: mitä enemmän kirjailijalle maksetaan, sitä pienempi on kustantajan liikevoitto ja päinvastoin. Molempien tavoitteena on mahdollisimman korkea taiteellinen taso, mutta kustantajan intresseissä näyttelevät myyntiin liittyvät argumentit merkittävämpää osaa kuin kirjailijalla. Esimerkiksi kustantaja ottaa huomioon yleisön makutottumukset tai teoksen myytävyyden paremmin kuin kirjailija.

Kustantaja on kirjailijalle palautteen antaja ja henkinen tukija. Ystävyyssuhteen tekee monimutkaiseksi se, että kustantaja joutuu omista intresseistään johtuen hylkäämään ja torjumaan kirjailijan ehdotuksia ja jopa hänen tarjoamiaan käsikirjoituksia. Kysyy taitoa säilyttää hyvät suhteet herkkänahkaisiin taiteilijoihin, jotka ovat vainuavinaan ympärillään salaliittoja ja pahansuopaisuutta ja jotka haukkuvat kustantajaa kollegoilleen ja kollegoita kustantajalleen.

Voin yli kaksikymmentä vuotta jatkuneen kirjailijantyöni perusteella kiteyttää kirjailijan ja kustantajan välisen keskustelun kolmeen aspektiin. Ne ovat raha, kriitikoitten haukkuminen ja henkisen tuen saaminen.

Volter Kilven kirjailijatyö jakaantuu kahteen kauteen. Ensimmäiseen kauteen kuuluvat esikoisteos Bathseban (1900) lisäksi Parsifal (1901) Ihmisestä ja elämästä (1902) sekä Antinous (1903).

Kirjojen kaupallinen menestys oli varsin vaatimaton. Elättääkseen itsensä ja myöhemmin perustamansa perheen Kilpi keskittyi kirjastonhoitajan työhön ensin Helsingissä ja sitten Turussa, jossa hän loi yliopiston kirjaston.

Toinen kirjoittamisperiodi alkoi vuonna 1924, jolloin Kilpi paneutui saaristo-sarjansa kirjoittamiseen. Kirjeenvaihto Otavan toimitusjohtajan Alvar Renqvistin alkoi sarjan ensimmäisen osan, Alastalaon salissa, kirjoittamistyön loppuvaiheessa 1931.

Tarkastelen tässä Volter Kilpi -päivien avajaisiksi kirjailijan ja kustantajan välistä suhdetta yhden näkökohdan kautta. Se on kirjailijan kannalta kipeimpiä eli miten kustantaja onnistuu hylkäämään kirjailijan käsikirjoituksen loukkaamatta häntä. Tämä aspekti ei tietenkään ole itsenäinen, vaan siihen liittyy osaltaan toinen keskeinen näkökanta eli miten kustantaja tukee henkisesti kirjailijaansa ja kolmaskin, millaista palautetta kirjailija saa kustantajaltaan.

Alvar Renqvistin ja Volter Kilven julkaistu kirjeenvaihto alkaa maaliskuun alussa 1931. Kilpi ehdottaa kustantajalleen, että Otava julkaisisi hänen ensimmäisenä kirjailijakautenaan ilmestyneet teokset yhtenäisenä laitoksena täydennettynä lehdissä julkaistuilla novelleilla. Kilpi ehdottaa kokoelman nimeksi Maljakko ja esittää kirjeessään tarkan suunnitelman sisällöstä. Kokoelman laajuutena olisi 450 sivua. Perusteluina Maljakon julkaisemiselle oli se, ettei kirjailijan varhaisempia teoksia ollut enää saatavilla, ja ennen uuden kirjan ilmestymistä Kilpi halusi muistuttaa lukijoita itsestään.

Kilpi sanoo kirjeessään, että luettuaan tekstinsä hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että ne olivat julkaisemisen arvoisia. “--- ollakseni rehellinen, täytyy minun sanoa, että oudokseltaan minua itseäni yllätti niiden väkevyys ja intensiteetti, joka varmasti on omassa laadussaan tasolla minkä hyvänsä suomalaisen proosan kanssa.“ Tässä Kilpi lausuu sen, minkä hän toistaa koko kirjeenvaihdon ajan: hän on hyvin tietoinen omasta merkityksestään ja masennuksenkin hetkellä kokee, että tulevat ajat tuovat ymmärrystä hänen kirjoittajanlaadulleen.

Vastauskirjeessään Alvar Renqvist ottaa julkaisuhankkeeseen myönteisen kannan. Hän sanoo yhtyvänsä kirjailijan näkemykseen, että “nämä teokset nykyään voivat saavuttaa suurempaa ymmärtämystä ja huomiotakin kuin kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyessään“. Kustantaja on myös valmis suostumaan Kilven esittämään 25%:n rojaltiin teoksen kirjakaupan bruttohinnasta. Keskusteltavaksi jäävät ainoastaan kokoelman nimi, jota Renqvist ei pidä onnistuneena sekä teoksen laajuus. Kustantaja ehdottaa kirjan jakamista kahteen osaan.

Kilpi esittää seuraavassa kirjeessään argumentteja Maljakkonimen puolesta sekä pohtii kokoelman jakamista kahteen osaan. Kirjailija on selvästi innostunut ja virkistynyt ajatuksesta saada pitkän ajan jälkeen julkaistusti tekstiään. Suorastaan malttamattomana hän haluaisi kirjan ilmestyvän jo syksyllä 1931, ja miettii teoksen ulkoasua. Hänen silmissään siintävät Danten Jumalaisen komedian suomennoksen tai Koskenniemen Koottujen runojen ulkoasu, mutta sanoo tyytyvänsä pienempäänkin kokoon.

Vaikka Renqvist onkin ottanut varsin myönteisen kannan Kilven varhaisten kirjojen uudelleen julkaisemiseen, olen vaistoavinani kustantajan suhtautumisessa selvän taktisen manööverin. Odotettavissa on uutta tekstiä, kirjailija on pidettävä kirjoitusvireessä, joka luomisen herkässä vaiheessa saattaisi laantua jyrkkään kieltoon. Kustantajat eivät ole olleet koskaan innostuneita uusiin painoksiin, varsinkaan, jos vanhatkaan eivät ole menneet kaupaksi. Myös eri tahoilta kootut tekstit kokoelmiksi eivät ole kustantajien mieleen, ainoastaan uusi, neitseellinen ja julkaisematon teksti on tavoitteena.

Renqvistin taktiikka tuleekin julki jo maaliskuun lopun kirjeessä. Kustantaja kirjoittaa: “Eräässä suhteessa olisi kuitenkin vielä syytä punnita tätä kustannusyritystä, nimittäin onko sittenkään tämän vuoden syksy sopiva aika sen toteuttamiseksi.“ Renqvist vetoaa taloudellisiin syihin, sekä Otavan kustannuspolitiikan että ostavan yleisön kannalta. Kysymyksessä ei siis ole kirjailijan kannalta hylkäys, vaan ainoastaan lykkäys, jota perustellaan järkisyillä.

Huhtikuussa 1931 Kilpi lähetti Renqvistille osan saaristo-sarjansa käsikirjoitusta, jota kustantaja piti erinomaisena. Tästä hän sai syyn lykätä Maljakko-kokoelman julkaisemista vielä tuonnemmaksi. Kilpi hyväksyy Renqvistin argumentit: “Maljakon mahdolliselle menekille on ehdottomasti oleva eduksi, jos ennen sen ilmestymistä olen muuten verestänyt kirjailijanimeäni.“

Mielenkiintoista on, että Maljakon julkaisemisen perustelut kääntyvät nyt ympäri. Kun sekä kirjailija että kustantaja olivat ajatelleet vanhojen tekstien tukevan uutta teosta, nyt arveltiin, että uusi teksti saattaisi vaikuttaa myönteisesti vanhojen kirjojen menekkiin.

Alastalaon salissa katkaisi Kilven lähes kolmikymmenvuotisen vaikenemisen kirjailijana vuonna 1933. Kirjailija on selvästi jännittynyt odottaessaan kirjansa saamaa vastaanottoa. “Kunpa nyt kirjallani sekä Kustannusyhtiön että minun vuokseni olisi jonkunlainen menestys“, hän kirjoittaa Renqvistille. Kilpi sanoo, että aiempien teostensa vastaanoton perusteella hänellä on kuitenkin huono kokemus yleisömenestyksestä, mutta koska on yrittänyt niin kovasti, ei pitäisi nyt menestystä mitenkään epäansaittuna.

Kilpi tuntuu kuitenkin varautuneen kustantajaa paremmin vastaanoton penseyteen. Hän kirjoittaa Renqvistille, ettei odota saavansa “sitä tunnustusta, joka koskettaisi syvintä itseäni, ja ilmoittaisi minulle, että raskas työni on tuonut iloa.“ Hän sanoo olevansa suorastaan nolostunut ja syyllisyydentuntoinen siitä, että kirja näyttää jäävän arvostelujen vähäisyyden takia pimentoon syksyn kirjamarkkinoilta ja tuottaa Otavalle tappiota. Renqvist on kuitenkin optimistinen ja kannustava ja odottaa edelleen arvosteluja. Hän lohduttaa Kilpeä kirjoittamalla, että “täytyyhän toki tunnustus tulla, kun arvostelijoilla on ollut riittävästi aikaa tehtävään!“

Vaikka Kilpi on ahdistuneen tietoinen vastaanoton penseydestä ja kaupallisesta epäonnistumisesta, hän odottaa kiihkeästi kirjansa myyntilukuja ja tiedustelee, joko I painos on hupenemassa varastoista. Renqvist vastaa, että oli toivonut heti aluksi suurempaa menekkiä, mutta sanoo odottavansa, että ennen joulua kysyntä vilkastuu. Syynä nuivaan kysyntään ei kuitenkaan ole kirjan taiteellinen laatu, vaan käytännön syyt, Renqvist arvelee: laajuus ja siitä johtuva hinta.

Kilpi palaa maaliskuussa 1934 Maljakko-kokoelman julkaisemishankkeeseen. Hän sanoo päätyneensä siihen, että nuoruudenteokset voisi julkaista kuitenkin erillisinä kirjoina eikä yhtenäisenä kokoelmana.

Renqvist on edelleen suopea, mutta tilanne on nyt muuttunut. Alastalaon salissa on ilmestynyt, Renqvist on onnistunut saamaan vanhan parkin purjeet pullistumaan, eikä ole enää pelkoa kirjailijan innostuneen luomistyön lamaantumisesta. Siksi kustantaja voi vedota Maljakon julkaisemisen siirtämisessä paitsi taloudellisiin seikkoihin, myös tekeillä olevan Pitäjän pienempiä -kirjan julkaisemiseen samana syksynä. “Antaa uuden kirjan ensin edelleen vakiinnuttaa kirjailijan nimeä nyt uudelleen julkisuuteen tulleen uuden teoksen kautta ja lähetetään sitten myöhemmin uudet painokset Batsebasta ynnä muista“.

Kilpi tyytyy tähän, mutta Pitäjän pienempien ilmestyttyä hän palaa taas Maljakko-kokoelman julkaisuajatukseen tammikuussa 1935. Nyt hän esittää, että varhaisemmat teokset sekä uudet, Alastalaon salissa ja Pitäjän pienempiä, varustettaisiin Koottujen teosten tittelilehdellä, mutta kirja säilytettäisiin kuitenkin itsenäisinä.

Renqvistin neljä vuotta aiemmin ilmennyt suopeus Maljakon julkaisuhanketta kohtaan on nyt jo laantunut, ja melko muodollisesti hän vetoaa kustannuspäätöstä vitkutellessaan kustannustalon kiireisiin.

Kilpi oli nyt saanut julki uuden teoksen kahtena peräkkäisenä vuonna, siis 1933 ja -34, ja halusi kiihkeästi myös seuraavan syksyn kirjamarkkinoille. Hän kääntyikin suoraan Otavan johtokunnan puoleen ohi Renqvistin ja esitteli sille nuoruudenteostensa julkaisuhanketta. Siitä tuli työvoitto. Tosin Maljakkoa ei julkaistu, mutta kuitenkin toinen painos esikoisteoksesta Bathseba.

Kirjan ilmestyttyä Kilpi jatkoi edelleen Maljakko-projektiaan, mutta se sai lopullisen kuoliniskun huhtikuussa 1936. Renqvist ilmoitti, että Bathsebaa oli myyty 200 kappaletta. “Näin ollen emme tällä hetkellä ole valmiit päätöksen tekoon Parsifalin uudesta painoksesta.“ Kustantaja lohdutti kirjailijaa ihmettelemällä suomalaisen yleisön kehittymätöntä kirjallista makua ja nosti taas esille Alastalon salin liian suuren laajuuden.

Renqvist ja Kilpi väänsivät koko saaristo-sarjan kirjoittamisen ajan kättä teosten laajuudesta. Varovasti Renqvist yhtyy kritiikin esittämiin arvioihin Kilven laajasanaisuudesta, vaikka kiirehtii heti myöntämään kirjailijan sanankäytön mestarillisuuden.

Vaatiessaan Kilpeä lyhentämään teoksiaan Renqvist yritti vedota yleisön luku- ja ostotottumuksiin. Kilpi sanoi ymmärtävänsä sen, mutta ei suostunut tinkimään vähääkään omista taiteellisista tavoitteistaan. “Riihtä tappavan härän suuta ei saa sitoa!“, hän sanoo kitkerästi.

Erityisen hupaisaa on kustantajan ja kirjailijan vääntö Kirkolle -teoksen laajuudesta. Kilpi ei ollut kirjoituttanut käsikirjoitusta koneella puhtaaksi ja oli itse laskenut teoksen laajuudeksi 450-500 sivua, mutta Otavan kirjapainossa laajuudeksi arvioitiin 700 sivua. Renqvist ei voi oikein pidätellä ärtymystään kirjailijan omapäisyyttä kohtaan: “--- ihan varmaa vaan on, että jos laajuus nousee yli n. 450 sivua niin jo tämä seikka yksinään on omiaan johtamaan huonoon menestykseen.“

Renqvist vetoaa siihen, että Pitäjän pienempiä menestyi jonkin verran paremmin kuin Alastalaon salissa jo sen takia, että oli laajuudeltaan paljon pienempi.

Kilpi laskee käsin kirjoittamansa käsikirjoituksen rivejä ja kirjaimia kirjastomiehen tarkkuudella: “Kun Pitäjän pienempien painosivumäärä on 429, meni siis käsikirjoitusta kuhunkin painosivuun 2.2 liuskaa. Kirkolle kirjan käsikirjoituksessa (yht. 937 liuskaa) on 863 jotenkin samanlaista liuskaa kuin Pitäjän pienempien käsikirjoitus sekä 74 liuskaa runorivistä, joka paikoitellen on tiiviisti kirjoitettua, paikoitellen väljemmin. Olettamalla että tavallista käsikirjoitusta menee painosivulle 2,2 liuskaa ja runorivistä keskimäärin 1,5 liuskaa, tulisi kirjan laajuus olemaan n. 442 s.“

Renqvist ei voi kuin hyväksyä Kilven argumentoinnin. Kirjailija ei suostu minkäänlaisiin lyhennyksiin ja perustelee näkökantojaan laajasti ja vastaansanomattomasti. Hiukan sarkastisesti hän kuitenkin kertoo kirjailijanlaadustaan: yritettyään tiivistää erästä tilapäistarvetta varten jotain merimiesjuttua se päätyi 38:sta käsikirjoitusliuskasta 208:n liuskan kertoelmaksi.

Alvar Renqvistin ja Volter Kilven kirjeenvaihdossa henkii vanhan ajan herrasmiesten sivistynyt ymmärrys. Kilven puolelta kirjeenvaihto on välillä hyvinkin avointa oman kirjailijalaadun ja elämäntilanteen arviointia. Kustantaja on myötäelävä kuuntelija, hienotunteinen ja kannustava, ymmärtävä, mutta myös etäisyyttä ottava. Suhde on sekä ammatillisen viileä, että humaanin empaattinen. Kilpikin tajuaa käyttävänsä Renqvistiä kuuntelijanaan. Monet kirjeelliset vuodatukset ovat enemmän oman ajatuksen jäsentämistä kuin vastausta odottavan keskustelijan repliikkejä.

Kun Kilpi masennuksen hetkellä työpaineissaan yliopiston kirjastossa kysyy Otavalta töitä, hän kirjeensä lopuksi päätyy siihen, että on pohdiskellut asiaa vain nähdäkseen, “ettei tämä tie ole kuljettava“.

Kilpi tunsi olevansa yksinäinen ilmiö suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän tunsi yhteenkuuluvuutta Aleksis Kiven kanssa, joka aikanaan oli saanut osakseen samaa vastaanoton nuivuutta kuin hänkin. Alvar Renqvist kuului niihin harvoihin ymmärtäjiin, joita Kilvellä oli. Lupaamalla kustantaa Kilven nuoruudenromaaneja ja muita tekstejä hän onnistui innostamaan ja tukemaan Kilven työtä ja saaristolaissarjan valmistumista. Ei tarvittu keppiä, ainoastaan porkkana. Onneksi Renqvist oli kustantaja. Ilman hänen ymmärrystään suomalainen kirjallisuus olisi varmasti huomattavasti köyhempi.