Yrjö Kokko, kirjailija vai eläinlääkäri?

Kirjailija- ja taiteilijaelämäkertoja lukiessa saa helposti käsityksen, että kuvatut henkilöt ovat olleet jo hyvin varhain tietoisia kutsumuksestaan. Tietenkin retrospektiivisesta näkökulmasta nähtyyn elämään on saatu juoni, jota todellisessa elämässä ei ole, mutta jonka kirja vaatii. Kirjoittaessani Yrjö Kokon elämäkertaa minun oli kuitenkin myönnettävä, että taiteilijan kutsumus näytti ainakin hänen kohdallaan olleen myötäsyntistä. Kokko suunnitteli jo koulupoikana kirjailijan uraa, johon hän valmistui perinteisellä menetelmällä: lukemalla ja kirjoittamalla.

Toisaalta Yrjö Kokolle oli myös eläimiin liittyvän ammatin hankkiminen suorastaan myötäsyntyistä. Hän oli lapsesta saakka eläinhullu, kuten hän itseään kutsui. Eläinlääkäriksi opiskelemaan lähteminen kypsyi kuitenkin hänen mielessään vasta ylioppilasvuonna 1923. Kirjoitettuaan Viipurin Suomalaista lyseosta Kokko oli kesän renkinä Kauhajoella Väinö Yli-Havusen maatilalla. Hän oli pyytänyt koulutoveriaan Pauli Lainetta ottamaan selvää, mitä tarvitsi tehdä päästäkseen opiskelemaan alaa. Kun Kauhajoelta Viipuriin palannut Yrjö kysyi asiaa Paulilta, tämä sanoi lähtevänsä Leipzigiin. "Millä sinä lähdet, kun sinulla ei ole rahaa?" hän kysyi. Sitten toveri käänsi selkänsä Yrjölle ja jatkoi matkaansa keppiään heilutellen. Yrjö Kokolla ei todellakaan ollut rahaa. Hänen isoisänsä oli ollut suurliikemies Sortavalassa, jossa Samuli Kokolla oli ollut tukku- ja vähittäiskauppa. Muuttuneet taloudelliset olosuhteet, erityisesti kaupan painopisteen siirtyminen idästä länteen ja lännestä, siis Suomesta tullut kilpailu olivat syynä monien karjalaisten kauppiaitten konkursseihin. Näin kävi myös isoisä Samuli Kokolle vuoden 1907 heinäkuussa. Samalla meni myös Bruuno Kokon eli Yrjön isän työpaikka. Hän oli osakkaana S. Kokko ja Kumppani -liikkeessä.

Vaikka isoisä oli menettänyt omaisuutensa, hänellä oli kuitenkin vielä vaikutusvaltaa Sortavalassa. Yrjö sai Sortavalan Säästöpankista lainan, jonka vakuudeksi hän otti henkivakuutuksen. Vakuutus ja rahat taskussa Kokko matkusti syksyllä 1923 Hannoveriin ja kirjoittautui Hannover Tierärztliche Hochschuleen, Hannoverin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun.

Ensimmäisen yön eläinlääketieteen opiskelija nukkui hotellissa ennen kuin alkoi etsiä opiskelija-asuntoa. Ihmeekseen hän ei löytänyt hotellihuoneen vuoteesta peittoa eikä arkuuttaan tohtinut tiedustella asiaa henkilökunnalta. Värjöteltyään aamuun saakka hän huomasi, että hänen patjaksi luulemansa vuodevaate olikin täkki.

Ensimmäisen semesterin Kokko asui Gretzerin perheen alivuokralaisena suuressa kolmikerroksisessa talossa. Talon isäntä oli ollut Perussa kauppiaana ja kerännyt sieltä intiaanien taidetta. Inflaation koettelemassa Saksassa taide-esineiden myynnistä amerikkalaisille oli tullut Gretzerin pääasiallinen tulonlähde. Kokko teki joistakin esineistä akvarelleja eräälle amerikkalaiselle tutkijalle ja ansaitsi mielestään hyvin. Lukukauden lopussa hän muutti Walfortstrassen varrella olevaan taloon rouva Rexhausenin vuokralaiseksi.

Saksan ylioppilaselämä oli hyvin hierarkkista, mikä ei miellyttänyt kaikkea pakkoa kammoavaa Kokkoa. Opiskelijat olivat ensimmäisen vuoden fukseja ja osallistuivat fuksimajurin johdolla koulutukseen. Koulutuksen jälkeen fuksit lyötiin miekan lappeella Burscheiksi. Jokaisella fuksilla oli oma ohjaava Leibburschinsa, vanhempi opiskelija, eräänlainen tuutori, jota piti totella. Kokon Leibbursch oli Paavo Päivänsalo ja fuksimajurina Helge Ögård, joka oli myöhemmin valmistuttuaan eläinlääkärinä Jaakkimassa.

Hannoverin suomalaisten eläinlääketieteen opiskelijoiden keskeinen yhteydenpito tapahtui vuonna 1907 perustetun Verein Finnischer Studenten - yhdistyksen lauantaisissa kneipissa. Sen ohjelma oli kaksiosainen. Virallisessa osassa käsiteltiin yhteisiä asioita ja pidettiin esitelmä. Kokouksiin ottivat osaa muutkin Hannoverissa opiskelevat, mm. insinöörit sekä toisinaan Berliinin lähetystön nuoremmat virkamiehet. Ohjelmaan kuului myös yhdistyksen lehden, Mixturan, lukeminen. Kokko tuli sen päätoimittajaksi heti ensimmäisenä opiskeluvuotenaan.

Virallisen kokouksen aikana ei saanut juoda kuin yhden oluen. Vapaan seurustelun aikana oluita ei sitten enää laskettu, ja kieltolainaikaisesta Suomesta vapaan alkoholin pariin tulleet opiskelijat ottivat kaiken irti tilanteesta. Joidenkin ryyppyjaksot veivät useita päiviä, osa viinalle persoimmista sai jopa epileptisiä kohtauksia. "Die Finnen trinken viel, aber sie studieren auch gut", - suomalaiset juovat paljon, mutta opiskelevat myös hyvin, sanoi Hannoverin eläinlääketieteellisen korkeakoulun rehtori Hermann Miessner Veikko Rislakille tämän ollessa yhdistyksen puheenjohtaja.

Rehtori vieraili 13.7.1925 pidetyssä kneipissa, johon osallistui myös Suomen ja Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg.

Kun Kokon Leibbursch Paavo Päivänsalo valmistui eläinlääkäriksi, Kokko piti puheen tämän läksiäisissä 20.7.1925. Puheen lähtökohtana oli Päivänsalon coronalle lahjoittama lippu, jonka värit, musta, valkoinen ja keltainen (yhdistyksen värit, peräisin suomalaisesta ylioppilaslakista) olivat painaneet leimansa Paavoon.

P. P. itki ja pojat kysyivät minulta seuraavana aamuna, miksen ollut ruvennut papiksi. Olin kai onnistunut, sillä nähtävästi puheen liikuttamana istuivat kauan aikaa hiljaa.

Kesällä ja syksyllä 1924 Kokon opintojen rahoitus ei ottanut järjestyäkseen. Hän ei saanut mistään lainaa, ei sukulaisilta sen paremmin kuin pankeiltakaan. Kokko vietti ajan lähes toimettomana. Hän lastasi halkoja Laatokan proomuihin, teki rengin töitä Jaakkimassa ja Sortavalan maalaiskunnassa ja asui vuoroin isänsä luona Viipurissa ja sukulaisissa Jaakkimassa ja Ravansaaressa.

Syksyllä Kokko oli alkanut kuitenkin kirjoittaa juttuja Karjala lehteen. Ensimmäiset yritykset eivät onnistuneet, mutta vuoden 1925 maaliskuussa ura sanomalehtikirjailijana urkeni yhtä aikaa kahdella rintamalla. Karjala-lehden sunnuntailiitteessä ilmestyi fiktiivinen Minä ja Miss Green -salapoliisinovelli sekä matkakertomus Hagenbeckin vieraana.

Ensin mainittu seikkailukertomus ilmestyi nimimerkillä Iivari N., jälkimmäinen, Matkailijan nimellä. Molemmat jutut olivat itse asiassa fiktiivisiä, sillä Kokko vieraili Hagenbeckissä vasta toukokuussa 1925.

"Minä ja Miss Green" on muodoltaan rönsyilevä minä-muotoinen kertomus opinnoissa epäonnistuneesta lakitieteenopiskelija John Jakolasta, joka yritettyään ensin sanomalehtimiehenä ajautuu New Yorkiin. Hän saa potkut lakiasiantoimistosta ja yritettyään erilaisissa ammateissa, mm. Rexhausenin (Kokon hannoverilaisen vuokraemännän nimi) lakeijana perustaa viimein yksityisetsivätoimiston. Sattumalta hänen onnistuu ratkaista suuri jalokivimurto ja hän vaurastuu.

Jakolan luokse saapuu kaunis nuori nainen, Miss Green, jonka ottovanhemmat, upporikkaat Rexhausenit, ovat kuolleet salaperäisesti nukkuessaan. Kyseessä on rakenteeltaan suljettu huone -kertomus, murhat ovat tapahtuneet huoneeseen suihkulähteen kautta johdetulla kaasulla. Syylliseksi paljastuu Rexhausenin poika "Hammas-Dick", joka on naamioitunut talon puutarhuriksi. Jakola ja Miss Green kihlautuvat kertomuksen lopussa. Huolimatta tarinan löyhästä rakenteesta, se on kerrottu luistavasti ja humoristisesti.

"Hagenbeckin vieraana" on asiallinen matkakertomus, jossa kuvailtiin tarkasti eläintarhan ympäristöä ja esillä olleita eläinlajeja. Hienoista huumoria toivat kirjoittajan pienet havainnot eläinten käyttäytymisestä. Matkailija jopa väitti, että papukaija sanoi saksaksi, että tule kultaseni, juokaamme pikku lasillinen likööriä. "Saksassa ei ole kieltolakia!", Kokko muistutti. Greta-sisko piti jutun alkoholiviittauksia hiukan uskallettuina.

Jo alun alkaen Kokko osoitti monipuolisuutensa kirjoittajana. Lyhyitten novellien ja lehtiartikkelien ohella hän oli alkanut myös kirjoittaa Seton-vaikutteista romaaniaan Tukkimetsien tytär. Ravansaarelaisen serkun maaliskuussa 1925 antama ateljeekritiikki 50 ensimmäisestä liuskasta oli kannustavaa: "Niilo sanoi, että se alkoi niin kuin oikeatkin romaanit."

Kokko analysoi päiväkirjassaan kirjailijalle asetettavia vaatimuksia. Hänen ajatuksenaan oli, ettei kirjailija ollut lahjoiltaan mikään erityinen siinä suhteessa, että kaikki ihmiset näkivät ja ajattelivat samoja asioita, mutta eri tavoin.

- Niin sinäkin näet tuossa tammen, jos sinulle antaa värit käytettäväksesi, et osaa kiinnittää sen kuvaa paperille. Samoin kirjailija näkee tuon puun, mutta se ei jää ainoastaan näkemykseksi, hän osaa kiinnittää sen kuvan paperille kirjaimin niin, että ne jotka lukevat hänen kertomuksensa, saavat kuvan tammesta.

Lahjakas pikkusisko ei kuitenkaan voinut olla kritisoimatta veljensä tekstiä: "Mutta muista panna enemmän huolta lausemuotoihin ja rakennukseen, [---] kyllähän Sinulla mielikuvitusta riittää vaikka kuinka paljon!"

Kokon raha-asiat järjestyivät keväällä 1925, ja hän saattoi matkustaa huhtikuun lopussa jatkamaan opintojaan Hannoverissa. Katajanokalla höyrylaiva Aegiriin nousi muitakin eläinlääketieteen opiskelijoita kuin Kokko. Eläinlääketieteellisen korkeakoulun suomalaisten opiskelijoiden yhdistyksestä Lasse Saarinen, Kalle Korpela ja Antti Konkola. Yhdessä kolmannen luokan hytissä oli paikka yhdeksälle miehelle.

Opiskelijoiden joukossa oli muitakin, mm. Belgian Kongossa työskentelevä Edvin Andersson -niminen suomenruotsalainen mekaanikko, joka rakensi Kongoon jäätehdasta. Hän kertoi Kokolle metsästyskokemuksistaan, mm. kuinka krokotiili oli siepannut porsaita hänen farmiltaan, ja kuinka hänen veljensä oli lopulta onnistunut tappamaan pedon.

Yrjö kirjoitti nimimerkillä Iivari Nurha Anderssonin kertomusten pohjalta tarinan Rauhaton sunnuntai. Se julkaistiin Karjala-lehdessä 28.9 1925.

Päähenkilönä kertomuksessa on suomalainen seikkailija Erkki Andersson, jonka neekerityöläiset aikovat tappaa luullessaan, että kylän lasten salaperäiset katoamiset ovat tämän syytä. Syylliseksi paljastuu valtava boakäärme, jonka Andersson onnistuu tappamaan. Kertomus noudattelee tyyliltään ja asenteiltaan 30-luvun viihdelukemistojen kertomuksia. Kokko oli tässä aikaansa edellä, sillä tuotteliaimmat viihteen kirjoittajat Marton Taiga ja Outsider aloittivat vasta 20-30-lukujen taitteessa.

Jo laivamatkalla opiskelutovereittensa kanssa Kokko oli tuntenut sitä toveruutta ja yhteenkuuluvaisuutta, jota oli kaivannut Jaakkimassa ja Viipurissa. Hannoverissa hän asettui asumaan Björn Ole "Bio" Engdahlin ja Werner "Haffe" Hafrénin kanssa Walfortstrassen varrella olevan talon kolmeen huoneeseen, ensimmäisen lukukautensa tapaan rouva Rexhausenin vuokralaiseksi.

"Schön ist das Leben!" Kokko kirjoitti 2.5.1925. Hän tarttui päättäväisesti opiskeluun, luki illat anorgaanista kemiaa ja istui luennoilla aamu seitsemästä lähtien. Iltapäivisin tehtiin histologian töitä. "Kivekset on menossa. Piirsin ne puhtaaksi kotona", Kokko merkitsi päiväkirjaansa 27.5.

Kokon nimimerkillä Iivari N. julkaistu artikkeli Keväinen lintumaailma Viipurissa oli 26.4.1925 Karjalassa, ja Yrjö pyysi Liina-tätiä ostamaan 250 mk:n kirjoituspalkkiosta 50 mk:lla jotakin Gretalle, kun sisar pääsi ripille.

Kokon opiskelu ei ottanut kuitenkaan oikein sujuakseen, ajatukset harhailivat. Hänen luentomuistiinpanojen sekaan putkahtaa tavan takaa karikatyyrejä opettajista ja opiskelutovereista tai lentokoneita ja hevosia. Hän ahdistui ja syytti itseään laiskuudesta ja tekosyiden keksimisestä. "Milloin näen sopivaksi keskeyttää lukuni siksi, että poikia tulee 'seurustelemaan', milloin taas posetiivi soittaa tai lähden ulos raitista ilmaa ottamaan."

Hannoverin opiskelijaelämä oli vilkasta. Kokko osallistui viikoittaisiin kneipeihin, mutta yritti välttää liiallista alkoholin käyttöä. Se ei aina onnistunut.

Viime Kneipissä olin vahvasti jälleen humalassa ja tappelin siellä aika navakasti. Nyt on juominen loppu. On se aika, jolloin pitää sanoa entweder oder ja minä sanon oder. Minä en enää koskaan juo kahta bieriä enempää.

Huonon omantunnon taustalla oli pelko isän alkoholismin periytymisestä ja rahan loppumisesta. Hänellä oli "moraali" siitä, että kulutti liian paljon huvituksiin, eläviin kuviin, makeisiin ja suureen intohimoonsa, Hannoverin eläintarhaan. Sinne oli hankittu juuri oranki, jota Kokko kävi usein katsomassa. "Zoon oranki yskii pahoin, taitaa olla tuberkuloosi", hän arveli. Greta-siskon kirje, jossa tämä oli kertonut Helvin voinnista, oli nostanut Yrjölle äidinpuoleisen suvun yllä leijuvan uhkan esille.

Kokko teki elävissä kuvissa käymislakon, mutta sortui parin päivän päästä rikkomaan sen katsomalla suosikkikirjailijansa Jack Londonin Merihyeenat-kirjasta tehdyn elokuva. Hän pohti päiväkirjassaan, mistä Londonin menestys johtui ja päätyi siihen, että ihmiset lukivat mieluimmin kirjailijoita, joiden kirjat sisälsivät optimistisen näkemyksen.

Kesäkuun viides päivä 1925 oli Yrjö Kokon tulevaisuuden kannalta hyvin merkityksellinen, mutta päivän vaikutukset tulivat esiin vasta lähes kahden vuosikymmenen kuluttua.

Yrjö lähti opiskelutoveriensa Werner Hafrénin ja Jaakko Härkösen kanssa Hannoverin eläintarhaan, jonne oli järjestetty näytös lappalaiskulttuurista. - Kokon eläintarhaharrastus oli opiskelutovereiden keskuudessa niin tunnettu, että häntä kutsuttiin Jerry Zooksi.

Hannoverin näytöksen oli tuottanut maahan Enontekiöllä vuoden asunut saksalainen taidemaalari Franz Dubbick. Kokonaisuudessaan kahdeksan kuukautta kestäneellä matkalla oli mukana aikuisia ja lapsia, kokonaisia perhekuntia. Simoni ja Ella-Stiina Laaksolla oli mukanaan 14-vuotias Veikko, Keto Ellillä (ketomellalainen Elli Autto) 13-vuotias Arvi ja vielä komsiossa ollut Anni, turmijärveläisillä Helli ja Hans Kitillä 14-vuotiaan Hanneksen lisäksi kaksi nuorempaa lasta. Muita aikuisia olivat mm. Elli Kemi, Armas Niemelä, Niila, Piera ja Aino Magga sekä Ruotsin puolelta Joonas Ketola ja Nikodemus Nutti. Saamelaisten esiintymispalkat maksettiin Suomeen Enontekiön nimismiehelle, jolta rahat sai nostaa vasta turneen päätyttyä. Dubbick oli kieltänyt esiintyjiään ottamasta vastaan lahjoja. "Saamelaiset eivät ole mitään kerjäläisiä", hän perusteli määrätystään. Ruoan ja täyden ylöspidon lisäksi esiintyjät saivat taskurahaa heitä esittävien postikorttien myynnistä.

Näytöksessä oli kansallispuvuissaan olevien saamelaisten lisäksi lappalaiskotia, poroja ja koiria. Miehet valjastivat ajokkejaan ahkioitten eteen, naiset kutoivat pauloja ja tekivät nutukoita.

Kokko meni tovereineen tervehtimään maanmiehiään ja istuskeli sitten näytösten aikana kodassa juttelemassa raattamalaisen poromiehen Piera (Petter) Maggan kanssa. Maggaa ei vaaleutensa ja pituutensa takia ollut ulkonäöltään epäsaamelaisena kelpuutettu itse esitykseen. Kokko epäilikin aluksi, ettei mies ollutkaan mikään oikea lappalainen. "Eiköhän vain liene joku merimies tai tukkijätkä, joka on keksinyt sopivan huvimatkan 'lappalaisena'."

Saadakseen muuten suhteellisen staattisen esitykseen vauhtia Dubbick oli keksinyt ohjelmaan "poronryöstön", joka tuntui viihdyttävän katsojia, mutta pakkasi naurattamaan esiintyjiä. Piera Magga kertoi joutuneensa tappeluunkin, kun pari saksalaista oli yrittänyt ryöstää heidän koiranpentunsa. "Neljä mukkia laakivat, kun minä huitasin, eivät kai luulleet, että 'eskimossakin' on voimaa", Magga naureskeli.

Kokko kävi tervehtimässä saamelaisia kulttuurinsa esittelijöitä useana päivänä ja yöpyikin kerran kodassa. "Pitäisi tehdä matka Lappiin Petter Maggan luo", hän merkitsi päiväkirjaansa.

Kirjoittaessaan myöhemmin tapahtumasta Kokko dramatisoi sitä humoristisemmaksi. Näytöksen päätteeksi Dubbick lausui:

- Ja nyt arvoisa yleisö, lappalaiseni laulavat teille kauniin lappalaisen laulun. Taatusti pesunkestävät lappalaiset [---] asettuivat nurmikolle istumaan puoliympyrään ja lauloivat: "Isontalon Antti ja Rannanjärvi ne lauloivat kahden kesken…."

Vaikka kuin ohimennen "kuulemme" jonkun perusäänen, tuo perusääni kätkeytyy alitajuntaamme. Siellä se aiheuttanee eräänlaisen ketjureaktion liittyen ihmisen alitajunnan kokonaisuuteen. Alitajunnassamme perusääni tietämättämme kehittyy sävelmäksi, joka jopa vuosikymmenienkin jälkeen otollisissa olosuhteissa puhkeaa esiin. Sävelmä opastaa meidät ymmärtämään asioitten "punaisen langan". Se saattaa meitä niin hallita, että huomaamme kohtalon aikoinaan ääniraudallaan kilauttaneen meille tuon perusäänen.

Eläintarhassa Kokko tapasi myös Suomen puolustusvoimien ylieläinlääkärin, eversti Juho S. Talvitien. "Alteherra" oli verestämässä vanhoja muistoja eli ryyppäämässä, Kokko kirjoitti sarkastisesti. "Vaikka eversti Talvitie tuppaileekin äkseeraamaan, on hän saavuttanut suuren joukon ystävyyden ja ihailun varsinkin 'lapualaisten'. Rahalla saa ja hevosella pääsee."

Kokko siirtyi syksyllä 1926 opiskelemaan Tarttoon, koska Saksa tuntui hänestä liian kalliilta. Tarton aika jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä suoritettuaan vuoden lopussa kandidaatintutkinnon hän siirtyi Wieniin. Kokko koki Wienin opiskeluajan Hannoveria paremmaksi. Hänellä oli suuri vastenmielisyys saksalaisen yliopistomaailman fuksi- ja bursh-järjestelmää kohtaan. Kirjeessään Gretalle 20.5.1927 hän kertoi, että "muuten on nämä itävaltalaiset hauskoja tovereita, aivan toisenlaisia kuin saksalaiset, vaikka niiden kieltä puhuvatkin. Mutta sekakansaahan tämä on." Viihtyminen Wienissä johtui paitsi ympäristöstä, myös hänen Saksan aikaa paremmasta taloudellisesta tilanteestaan.

Wienistä Kokko kirjoitti ja kuvitti vuonna 1929 useita juttuja Suomen Kuvalehdelle. Osa jutuista oli omakohtaista havainnointia pakinamaisessa "Naisten muodinmukainen koira", osa reportaasimaisempia kuten "Espanjalainen ratsastuskoulu Wienissä". Kokko teki myös paikallisista uutistapahtumista laajennettuja juttuja, esim. Wieniä kohisuttaneesta kattotyöntekijästä, joka ilmestyi ja hävisi selittämättömästi ihmisten makuuhuoneista.

Syvimmin nuoreen reportteriin vaikutti kuitenkin Josephine Bakerin tapaaminen tämän pukuhuoneessa. Bakerin kuva oli Kokon valokuva-albumissa, ja hän teki taiteilijan puolialastomasta vartalosta useita piirroksia luentovihkoonsa.

Opiskelijat söivät yleensä vuokraemännän, "ruokarouvan", luona, mutta hyvän ja halvan ruoan tarjosi myös sotaministeriön ruokala, jos sinne ehti luentojen ja klinikkatyöskentelyn välissä.

Vuonna 1930 Kokko valmistui eläinlääkäriksi ja suoritti sitten Suomessa laillistamiseen vaadittavat harjoittelut ja tutkinnot. Oli lama-aika, uusia virkoja ei perustettu eikä vanhojakaan juuri täytetty. Kokko sai ensimmäisen sijaisuutensa Lieksasta, jossa hänen Tarton aikainen opiskelutoverinsa Kosti Peltonen piti praktiikkaa.

Kokolla ei ollut juuri töitä: kuukaudessa oli tasan kolmekymmentä potilasta, eli yhtä paljon kuin spriilappuja oli mahdollista kirjoittaa.

Koska aikaa oli, Kokko alkoi kirjoittaa oppikirjaa eläinfysiologiasta. Tuloksena syntyi vuonna 1932 ilmestynyt teos "Kotieläin. Anatomia ja fysiologia kouluja ja itseopiskelua vasten".

Lieksassa Kokko oli tavannut tulevan vaimonsa Aune Iluksen. Lyhyen seurustelun jälkeen pari vihittiin Aleksis Kiven päivänä 1931. Paluumatkalla häämatkaltaan Kokot poikkesivat Sysmään, sillä Maatalousministeriö oli kehottanut Yrjöä kysymään, aikoiko kunta täyttää eläinlääkärin viran, joka oli ollut siellä jo vuodesta 1907. Viran hoitajien vaihtuessa ja pätevien hakijoiden puuttuessa Sysmässä oli oltu vuodesta 1916 joko ilman eläinlääkäriä tai Hartolan piirieläinlääkärin palvelujen varassa.

Aikansa asiasta riideltyään kunnan isät ilmoittivat, ettei eläinlääkäriä tarvittu, hammaslääkäri kylläkin. Kokot palasivat tyhjin toimin Lieksaan.

Yrjö Kokko oli opiskellut velaksi, joita hänellä oli valmistuttuaan liki sata tuhatta markkaa lainoina ja vekseleinä pankeille ja yksityisille. Lisäksi Aunella oli velkaa oman praktiikkansa instrumenteista. Yrjön toiveet lainojen nopeasta takaisinmaksusta menestyksellisen praktiikan tuloilla olivat kariutuneet talouslaman takia jo alkuunsa.

Alkuvuodesta 1932 vilahti äkkiä valoa Kokon synkäksi muuttuneessa maailmassa. Sysmän kunta olikin edellisvuoden lopussa päättänyt täyttää eläinlääkärin viran, ja Kokon annettiin ymmärtää, että hänellä olisi sen saamiseen hyvät mahdollisuudet. Hakijoita oli kaikkiaan kymmenen ja Kokko pantiin ensimmäiselle sijalle. Toiselle tilalle asetettu hannoverilainen opiskelutoveri Johan (Janne) Jussila "ei ollut malttanut turvautua yksistään lojaaliin kilpailuun" vaan oli levittänyt paikkakunnalla tietoa, että Kokko oli enemmänkin näyttelijä ja taiteilija kuin eläinlääkäri.

Tästä huolimatta - tai sen takia - Kokko valittiin virkaan. Itse hän nimittäin piti siihen syynä Jussilan levittämää huhua taiteellisuudestaan - kuntaan tarvittiin enemmän yleiskomeljanttaria kuin eläinlääkäriä. Todennäköisempi syy vasta valmistuneen ja kokemattoman hakijan valinnalle oli Aune Kokon ammatti. Kuten Itä-Häme 7.4.1932 asian nimitysuutisensa lopussa ilmaisi: "Kokon rouva on hammaslääkäri, joten kunta saa hammaslääkärinkin".

Vaikka Kokoilla oli molemmilla Sysmässä virka, se ei parantanut kovinkaan merkittävästi perheen taloudellista tilannetta. Yrjöllä ei ollut potilaita, vaan isännät löivät sairasta lehmää mieluummin kirveellä päähän kuin maksoivat eläinlääkärin palkkion.

Kokko alkoi kirjoittaa Sysmässäkin. Hänestä tuli ahkera Itä-Häme-lehden avustaja. Ensimmäinen Kokon lehteen kirjoittama juttu ilmestyi elokuussa 4.8.1932 otsikolla "Ennenkuulumattomia tapauksia". Tapaukset olivat keksittyjä tai burleskeja paisutteluja päivän uutisista kuten Tattarisuon tapauksesta. Kokko oli myös kuvittanut jutun leikkaamalla kuvat linoleumille, jota voitiin käyttää suoraan painolaattana. Kokko kuvitti myöhemmin muitakin kuin omia juttujaan ja teki pilapiirroksia, vinjettejä ja kuvia ilmoituksiin.

Kokko kirjoitti Nasta-nimimerkillä pakinoita, joiden aiheet hän otti paikkakunnan tapahtumista tai päiväkohtaisista uutisista, ellei pohjana ollut yleisempi anekdoottisuus

Nasta pakinoi viikoittain koko loppuvuoden 1932. Koska Itä-Hämeen Kokossa herättämä kirjallinen tuotteliaisuus tuntui vain lisääntyvän, hän otti joulukuussa toisenkin nimimerkin ja alkoi kirjoittaa Liisa-tätinä satuja. Liisa-tädin ote oli "tätimäisen" opettava ja tämä varmaankin onnistui hämäämään lukijat. Lehden kanssa oli sovittu, ettei nimimerkkien taakse kätkeytyvää kirjoittajaa paljastettu, mutta tietenkään asia ei pysynyt pitkään salassa. Joillekin oli järkytys saada tietää, että herttainen täti olikin sikoja salvova eläinlääkäri.

Kokko esiintyi Itä-Hämeessä usein myös haastateltavana tai kirjoitti kansantajuisia artikkeleita omalta alaltaan, mm. naudan punataudista ja sen hoitamisesta, arvosteli virkansa ja asuinpaikkansa puolesta Airolan naapurissa olevaa Osuusmeijerin sikalaa ja sen järveen laskemia likavesiä sekä kertoi Helsingin eläinlääkäripäivillä esille tulleesta nautojen tuberkuloosin aiheuttamasta tartuntavaarasta ihmisille.

Tuberkuloosi kiinnosti Kokkoa traagisista henkilökohtaisista syistä. Hän oli naimisiinmenonsa aikoina suunnitellut tiedemiesuraa ja hankkinut Lempäälän Iluksen navettaan koe-eläimiksi marsuja. Tuberkuloositutkimukset kuitenkin jäivät, aluksi rahan-, myöhemmin ajanpuutteen takia, kun laman hellittäessä varsinainen praktiikka alkoi tehdä työpäivistä ympärivuorokautisia.

Itä-Hämeen avustaja-aikana Kokko sai myös kokea sepitteellisen kirjoittamisen voiman, eli sen, kuinka lukija saattoi nähdä itsensä fiktiivisessä tekstissä. Hänen luokseen ryntäsi yhden Nastan pakinan julmistuttama mies, joka väitti tarinan käsitelleen häntä ja hänen vaimoaan. Pistoolia heilutellut mies rauhoittui vasta, kun Kokko näytti satunnaisesta ruotsinkielisestä kirjasta, että oli vain kääntänyt tarinan ja julkaissut sen omissa nimissään. Ruotsia taitamaton uhkailija tunsi itsensä imarrelluksi eläinlääkärikirjailijan uskoutumisesta.

Kokko kirjoitti omalla nimellään artikkeleita myös erityisestä kiinnostuksenkohteestaan, linnuista. "Tavalliset haukkamme" -juttu 3.2.1936 oli saanut kimmokkeen siitä, että Itä-Hämeen yleinen riistanhoitoyhdistys oli alkanut maksaa riistan suojelemiseksi tapporahoja varpus- ja kanahaukoista. Kokko sanoi, että hänen tarkoituksensa oli esittää sellaisia haukkojen tuntomerkkejä, joilla voi erottaa linnut toisistaan jo ennen kuin ne oli ammuttu. Hän oli leikannut linoleumista haukkojen lentokuvia, joista rauhoitetut linnut saattoi erottaa rauhoittamattomista. "Ohrasaaren lintumaailma" -artikkelissa 29.5.1936 esiteltiin paikallisia lintuja, mukana oli muutama piirroskuva.

Piisameja oli ryhdytty istuttamaan uudeksi turkiseläimeksi Suomeen vuonna 1922. Itä-Häme haastatteli 29.5.1935 Kokkoa Sysmänkin vesiin levinneistä eläimistä. Eläinlääkäri sanoi, että uuden eläinlajin istuttaminen uusiin olosuhteisiin oli tarkoin harkittava kysymys. Varoittavina esimerkkeinä hän kertoi USA:han viedyistä varpusista, joista tuli maanvaiva, samoin kuin kaniineista Australiassa. Piisamin istuttaminen Saksaan oli myös osoittautunut virheeksi, siitä oli tullut siellä vahinkoeläin. Kokko piti kuitenkin piisamimyyrää Suomessa hyvänä turkiseläimenä, josta ei ollut näyttänyt koituneen sanottavaa haittaa Suomen luonnolle.

Kalevala oli Kokolle tärkeä kirjallinen vaikuttaja. Kansanrunous tuli esille monissa hänen teksteissään aina yleisönosastojutuista poliittisiin artikkeleihin. Hän julkaisi Itä-Hämeessä yhden artikkelin kalevalaisesta maailmasta, jonka pohjana olivat hänen omat kokemuksensa. "Kalevalan laulumailta" ilmestyi Kalevalanpäivän aattona 27.2.1935, Vanhan Kalevalan 100-vuotisjuhlavuonna.

Kokko kirjoitti kevään ja kesän 1934 aikana myös kuusi poliittista artikkelia Itä-Hämeeseen. Ne käsittelivät poliittista tilannetta Itävallassa, Virossa ja Suomessa. Kirjoittaja tuomitsi natsien sotkeutumisen vieraitten maiden politiikkaan ja ajautui sanomalehtidebattiin IKL:n Ajan Suunnan kanssa. Kokko leimattiin lehdessä vasemmistolaiseksi "puoli punaiseksi eläinlääkäriksi". Tämä aiheutti hänelle myöhemmin konkreettisia vaikeuksia erityisesti Talvisodan aikana tai oikeastaan sen jälkeen, jolloin Kokko joutui palvelemaan kaksi kuukautta ylimääräisessä rajanvalvonnassa.

Talvisodassa Kokko oli mukana vapaaehtoisena, sillä hän oli vapautettu rauhanaikaisesta palveluksesta ja oli jo nostomies-iässä. Sodan alussa hän oli alkanut kirjoittaa "bestselleriä", kuten hän sitä leikillisesti kuvasi vaimolleen. Se kertoi Sysmästä. Kun sitten Talvisodan jälkeen julkistettiin sotaromaanikilpailu, Kokko päätti ottaa osaa siihen ja niin syntyi romaani "Lumikenttien David". Käsikirjoitus ei menestynyt, mutta Kooko muokkasi sen pohjalta myöhemmin romaaninsa "Täydennysmies".

Jatkosotaan ei enään tarvinnut osallistua vapaaehtoisena, halukkuutta ei kyselty. Kokko toimi etupäässä rykmentin eläinlääkärinä, mutta hoiti tehtäviä sijaisena aina divisioonatasolla saakka. Hän oli sotilasarvoltaan reservin kapteeni, eikä armeijaa käymättömänä ylennyt koskaan majuriksi.

Jatkosodan asemasotavaiheen aikana syntyi Kokon läpimurtoteos "Pessi ja Illusia". Sen menestyksen kannustamana ja Sysmään kyllästyneenä Kokko haki Kittilän piirieläinlääkärin paikkaa kirjoittaakseen Lapista toisen ja viimeisen kirjansa, sadun pojasta ja joutsenesta.

Hän asui aluksi Ylitorniolla, mutta siirtyi sitten Ylimuonioon ja sieltä Muonioon, kun kirkonkylään valmistui Elänlääkärintalo.

Heti päästyään Lappiin Kokko alkoi kerätä aineistoa kirjaansa varten. Hän ystävystyi erityisesti Labban saamelaiskylän väen kanssa, mutta tutustui hyvin moniin saamelaisvaikuttajiin, mm. Kaijukka-äijään eli Aslak Juusoon ja Vilkunaan eli Tuomaan-Antti Näkkäläjärveen, Kaijunan-Iiskoon, Erkunan Anttiin ja Metsun Anttiin.

Saamelaisilta Kokko sai paitsi tietoa heidän kulttuuristaan myös opastusta joutsenretkillään.

"Ei ole leikintekoa 'kirjoittaa' sitä kirjaa, jonka olen aikonut täältä saada", Kokko selitti kirjeessään vaimonsa siskolle Elli Ilukselle.

Viran hoito vie jo melkein kaiken ajan ja huomenna taas ajan kirjan takia ensin 85 km pakettiautolla, sitten porolla 30 km tavoittaakseni juuri etelään (etelällä tarkoitetaan täällä Ylimuoniota!) vaelluksella olevat Vilkunan lappalaiset poroineen jollakin tunturinrinteellä saadakseni heistä kuvia. Voihan käydä niinkin, etten saa yhtään kuvaa. Jos on pilviä taivaalla on niin pimeää, ettei minunkaan koneeni saa kuvia tähän vuoden aikaan.

Iiskon-Antti Näkkäläjärvellä oli Pöyrisjärvellä lehmä, joka jutasi paikalle kesäksi. Kokko kutsuttiin Muoniosta hoitamaan kantturan sairautta. Matkaa Muoniosta Hettaan oli 80 km, sieltä saman verran jalkapatikassa Pöyrisjärvelle. Kun eläinlääkäri ehti perille, lehmä oli jo parantunut itsekseen.

Laskeskellessaan kuluja Kokko päätyi summaan, joka olisi vastannut lehmää ja paria kuttua. Kokko ei kuitenkaan ottanut sairaskäynnistä maksua, vaan lupauksen saada Antti oppaaksi seuraavan kevään joutsenen pesän etsimismatkalle.

Kokon Lapin kirjasta ei tullut satu, vaan lähes etnografinen romaani katovasta kotasaamelaisuudesta ja häviävästä elämänmuodosta. "Neljän tuulen tie" oli aikanaan myyntimenestys, joka samalla leimasi Kokon lappilaiseksi kirjailijaksi ja Lapin asiantuntijaksi.

Hän oli päättänyt jättää kirjailijan työn toisen kirjan valmistuttua, mutta mielen perällä oli kuitenkin vielä laulujoutsenen kuvaaminen, mikä ei ollut siihen mennessä onnistunut. Niinpä Kokko jäi virkaansa hoitamaan tukkimetsissä loukkaantuneita hevosia ja paikallisten lehmänkantturoita. Poroja ei pahemmin hoidettu, ehkä joitakin parhaita ajojuhtia.

Eläinlääkärin työ laajassa piirissä ja samalla rasittavien kuvausmatkojen tekeminen alkoi kuitenkin vaatia veronsa ikääntyvällä miehellä. Niinpä Kokko haki ja sai vuoden virkavapauden syksyllä 1949. Lupailtiin toistakin vuotta, mutta sitä ei myönnetty, joten Kokko jätti virkansa. Se oli osoittautunut verotusjärjestelmän takia kannattamattomaksi, koska kirjailijaa verotettiin päätoimen mukaan ja kirjojen, vaikkakin myyntimenestysten, tuotto meni suurimmaksi osaksi verottajalle. Kokko jätti Kittilän piirieläinlääkärin viran syksyllä 1950.

Yrjö Kokko muistetaan yleensä kahdesta asiasta: Pessi ja Illusia -sadusta ja laulujoutsenen pelastamisesta sukupuuttoon kuolemiselta. Aikanaan Kokko oli kuitenkin kustantajansa WSOY:n myydyimpiä ja luetuimpia kirjailijoita, joka kilpaili suosiossa Mika Waltarin ja Väinö Linnan kanssa. Kokon tuotannosta on nykyään ainoastaan esikoisteos jatkuvasti esillä. Pessistä ja Illusiasta on tehty lukemattomia dramatisointeja ja satua esitetään vuosittain monissa teattereissa. Muu Kokon tuotanto on jäänyt entusiastien harrastukseksi. Luonnonvalokuvaajat pitävät häntä alan pioneerina, luonnonsuojelijat tuntevat hänen joutsenkirjansa, koiraharrastajat Mollin ja lintumiehet Allin. Ehkä keski-ikäiset Lapin hullut tuntevat Kokon Kokkona, samalla tavalla kuin eläinlääkäri-Kokon asiakkaat, pelkällä sukunimellä ilman epiteettejä. Kokkoon tiivistyi hänen persoonallisuutensa, kokonainen ihminen, joka oli kirjailija, eläinlääkäri, valokuvaaja ja luonnonsuojelija.

Kumpi Yrjö Kokko oli enemmän, eläinlääkäri vai kirjailija? Mielestäni hän oli kumpikin. Kirjailija Kokko sai biologisen maailmankatsomuksensa eläinlääkäri Kokolta, eläinlääkäri sai humanistisen ja filantrooppisen elämänasenteensa kirjailija Kokolta. Ei heitä voi erottaa. Kuitenkin olisin taipuvainen ajattelemaan, että Yrjö Kokko suuntautui jo lapsesta saakka kohti kirjailijan elämäntehtävää ja palasi siihen hoidettuaan rakastamaansa eläinlääkärin ammattia. Sen hän joutui jättämään olosuhteiden pakosta. Oli tehtävä valinta, molempia ei voinut saada.