Myyttinen sankari

Auringonlaskun sola on Zane Grayn lännenromaani. Nimessä on jotain arkkityyppistä hohtoa tai ainakin se muodostaa symbolisen vision: lännen maille laskeva aurinko kultaa kallioisen kanjonin. Valo ja varjot liikkuvat, kunnes aurinko on mennyt mailleen ja varjot yhtyvät pimeydeksi. Lännen sankari ratsastaa kohti laskevaa aurinkoa, kohti kotia, joka on kuolema ja sovitus.

Zane Graylla on muitakin arkkityyppisiä tai symbolisia kirjojen nimiä, esimerkiksi Erämaan vaeltaja, Purppurarinteiden ratsastaja, Yksinäisen tähden harhailija, Viimeinen ajo, Viimeiseen mieheen, Erämaan kukka ja Satumaan lilja. Nämä nimet vaikuttavat sekä kirjojen sisältöön että struktuuriin. Nimet sitovat teokset länsimaiseen traditioon, kirjallisuuden kollektiiviseen perintöön, olkoonkin, että kyseessä on b-luokan westernikirjallisuus.

En halua upota tässä yhteydessä arkkityypin psykoanalyyttiseen ja myytin uskontotieteelliseen määrittelyyn. En ole kirjallisuudentutkija enkä folkloristi, mutta kirjailija minua kiinnostavat intertekstuaaliset yhteydet. Eli millä tavalla kirjoittaja käyttää jo olemassa olevaa kirjallista materiaalia oman tekstinsä rakentamiseen. Kyse on suppeimmillaan kuvien käytöstä, viittauksista länsimaiseen kirjalliseen perinteeseen, symbolien, metaforien käytöstä, joka näkyy henkilöiden ja miljöön kuvaamisessa, juonen kaavassa ja sommittelussa sekä kerronnan rakenteessa.

Hyväksyn folkloristisen näkemyksen myyteistä tietyn kulttuuripiirin tuotteina, jotka opitaan siinä kuin eläminen yleensäkin. Jokainen yhden tarinan kuullut on muodostanut mielessään kirjallisen teorian ja osaa tehdä vertailevaa kirjallisuudentutkimusta toista tarinaa kuullessaan.

Jos tällaisten symbolien, arkkityyppien ja myyttien omaksuminen on tradition oppimisen tulosta, millä tavalla niitä voi käyttää kirjailija, joka kirjoittaa nuorille? Siis henkilöille, joilla oppiminen on vasta alullaan, ja jotka eivät ole saavuttaneet jonkinlaista yhteisön keskimääräistä tiedon tasoa.

Lähestyn asiaa kertomakirjallisuuden perustekijöistä eli teemasta, henkilöistä, miljööstä ja juonesta käsin.

Teemassa kiteytyy taideteoksen keskeinen idea. Sitä ei sanota suoraan, vaan se paljastuu kaunokirjallisessa teoksessa tekstin edetessä. Kirjailija on usein lähes lukijan asemassa: vasta kokonaisuuden hahmottuessa teema selviää hänelle itselleenkin. Se on niin yleinen ja abstraktinen, ettei kelpaa konkreettiseksi työn lähtökohdaksi tai apuvälineeksi. Toisaalta sen on oltava olemassa, sillä se strukturoi taideteksen sisällön, muodon ja rakenteen. Tämä tapahtuu siten, että sisältö on muotoon nähden ensisijainen.

“Mikä on tyyppi taiteessa?" kysyi Belinski 160 vuotta sitten ja vastasi: “Ihmisten henkilöitymä yhdessä ihmisessä, monta henkilöhahmoa yhdessä hahmossa, toisin sanoen sellainen ihmiskuvaus, jossa saa ilmaisunsa kokonainen samaa ideaa edustavien hahmojen moninaisuus, ihmisryhmä."

Johdatuksessa idolianalyysiin Matti Kuusi määrittelee idolit toivehahmoiksi, jotka ovat "todellisia tai kuviteltuja olentoja, joissa henkilöityy se, mitä haaveilemme, ihailemme, arvostamme, tavoittelemme, toivomme" tai pelkäämme. Kyseessä ovat siis kirjan sankarit.

Kuusen mukaan länsimaisen kulttuurin keskeiset idolityypit ovat: 1) luoja-uranuurtaja; 2) hallitsija; 3) messias-marttyyri; 4) tappaja; 5) veijari; 6) taituri; 7) partneri ja 8) narri eli anti-idoli. Näiden kahdeksan läpi kulkee muuttuja-akseleita. Ensinnäkin mytologisuus: sekulaarisuus. Mytologisia sankareita ovat idolit, "joiden arvostus nojaa luomis- tai perustamiskauden esikuvallisuuteen. Sekulaareja ovat perpektiivittömästi tämänhetkiset idolit. Toiseksi fiktiivisyys - reaalisuus -akseli. Tämä on taiteen ja tämän hetken viestintävälineiden kannalta mielenkiintoinen. Suorassa lähetyksessä voidaan ikään kuin fiktiivisenä elokuvana katsella, kuinka amerikkalaiset pommittavat Bagdadia tai nousevat maihin Somaliassa. Kesäkuussa amerikkalainen televisioyleisö seurasi jalkapallo- ja elokuvatähti Simpsonin pakomatkaa. Se oli kuin osa hänen näyttelemästään Alaston ase -elokuvasta. Kolmanneksi on akseli yhteisöllisyys - yksilöllisyys Yhteisön symbolit ovat sitä kiinteyttäviä ja yhteenkuuluvuutta ylläpitäviä: luterilainen jumala-käsitys, Suomen talvisota. Yksilöidolit voivat olla aikakauden tai sukupolven yhteisiä idoleja, vaikkakin heidän palvontansa on yksityistä ja järjestäytymätöntä: Tauno Palo, Lasse Viren, Jari Litmanen. Sankarina voi olla myös kollektiivi eli akseli on monikollisuus: yksilöllisyys. Tällaisia dioskuureja voisivat olla esimerkiksi Leningrad Cowboys, Suomen jääkiekkomaajoukkue ja Kolme muskettisoturia ja Viisikko. Sankarien monikollisuus tarjoaa kokijalle mahdollisuuden samaistua mieleiseensä idoliin. Ehtona systeemin toimimiselle on se, että kukaan joukosta ei nouse toisten yläpuolelle.

Lopuksi on vielä uskollisuus - nousukkuus -akseli. Uskollisuudella ymmärretään eräänlaista käyttäytymisen matalaa profiilia, pysyttäytymistä tarjouksista ja mahdollisuuksista huolimatta entisessä: urheilutähti ei ota vastaan ammattilaistarjousta, vaan jää pelaamaan Turun Palloseuraan. Nousukasidoli on päinvastainen eli hänessä kiteytyy kilpailuyhtiskunnan ihanne ´from rags to riches´ Tuhkimosta tulee prinsessa, suomalainen menestyy maailmalla, juniorista tulee Teemu Selänne.

Idolityypeistä länsimaiden keskeisimpiä on ristiinnaulittu Messias. Latinalaisessa Amerikassa hän oli Che Guevara, Yhdysvalloissa Martin Luther King, Etelä-Afrikassa Steve Biko. Hän voi kuolla oman käden kautta kuten Suomessa Eugen Schauman, tai liikenneonnettomuudessa kuten James Dean tai vain kadota kuten ruotsalainen Wallenberg. Yhteisöllisen marttyyrin tekee myös maanpako tai muu hengenvaara: Nelson Mandela, Aleksander Soltenitzyn.

Tappajasankari on yhteisöllisenä isänmaan puolustaja, Sven Tuuva, Antti Rokka tai Rambo, yksilötasolla lännen sankari, Shane, Sheriffi tai salainen agentti.

Veijari-idoli on enemmän älyynsä kuin voimaansa luottava sankari, siis eräänlainen kansansadun kettu. Tässä historiallisessa tilanteessa ilmeisesti pankkirosvoihin suhtaudutaan vähään samaan tapaan kuin ns. tavarantasaajiin. He edustavat veijari-idolia.

Taiturisankareilla on tavalliseen ihmiseen nähden huomattavia erikoiominaisuuksia. Tarzan, Batman, He-man ja Mutanttikilpikonnat kuuluvat tähän luokkaan, samoin kuin muut yhden erikoiominaisuuden hallitsevat reaalimaailman urheilusankarit, Mika Häkkinen, Teemu Selänne tai Antti Kasvio.

Partneri-idoli on Kuusen typologian mukaan sekulaari, reaalinen, yksilöihin vetoava nousukasidoli. Hänellä on erityiskykynsä, esimerkiksi kauneus, seksikkyys tai lihaksikkuus. Heille on tyypillistä tilapäisyys ja vaihtuvuus.

Mielenkiintoinen idoli on myös narri eli antisankari, joka on tyyppinä tämän vuosisadan tulokas. Siinä tulevat esille äärimmäisellä tavalla sankarin konsessiiviset tehosteet: vaikka joku onkin yleisesti ottaen ylivoimainen, hänellä on Akilleen kantapäänsä. Tämä myönnytys sankarin virheettömyydestä helpottaa lukijan ja kokijan samaistumista idoliinsa.

Sankari tarvitsee oman rekvisiittansa, embleeminsä, tullakseen tunnistetuksi muusta ihmisjoukosta. Tällaisia tunnusmerkkejä ovat Jeesuksen orjantappurakruunu, lännen sankarin lonkalla roikkuvat kuudestilaukevat, alushousut pitkien housujen päällä kuten Mustanaamiolla tai huopahattu kuten Indiana Jonesilla.

Embleemien lisäksi sankari tarvitsee myötäilijöitä, joiden pyrkimys on sama kuin idolilla, mutta tätä heikommat kyvyt. Erityisesti kirjallisuudessa esiintyy ns. tarkkailija-todistaja, jonka tehtävänä on tapahtumien myöhempi kronikoitseminen. Tärkeä on myös sankarin antagonistin rooli. Sen tehtävänä on korostaa idolin vastakkaisia ominaisuuksia ja piirteitä.

Edellä esittelin kulttuurissa olevia sankarityyppejä Matti Kuusen mukaan. Mitkä ovat sitten nuorten idolit, heidän sankarikäsityksensä?

Nuoret lukevat mieluiten kirjoja, joissa henkilöt ovat heidän ikäisiään tai mieluummin hiukan vanhempia. Näkökulma on siis alhaalta ylöspäin suuntautuva. Tämä ei tietysti ole mikään ongelma kirjailijan kannalta, sillä kirja valikoi itse yleisönsä, enkä usko, että kenelläkään kirjoittajalla on tai voi ollakaan mitään tarkkaan rajattua kohderyhmää sen paremmin iän kuin sukupuolenkaan mukaan. Pojat eivät lue kirjoja, joissa on pelkästään tyttöjä, ja suhtautuvat epäluuloisesti naiskirjailijoiden teksteihin. He eivät ehkä tiedä, että Enid Blyton oli nainen. Jos muistelemme vanhoja poikakirjoja, niiden ainut nainen oli äiti, joka teki eväät, kun pojat läksivät ottamaan rosvoja kiinni. Tytöt sen sijaan lukevat sekä poika- että tyttökirjoja. Joten, jos aikoisi saavuttaa lukijoina sekä pojat että tytöt, henkilögalleriaan pitäisi kuulua pelkkiä poikia, mutta mieluummin kuitenkin molempia sukupuolia. Poikien kannalta mitä vähemmän tyttöjä, sen parempi.

Millaisia näiden sankareiden, päähenkilöiden tulisi sitten olla? Sari Näre on tutkinut helsinkiläisten koululaisten idoli-ihanteita, ja saanut kirjailijan kannalta mielenkiintoisia tuloksia. Hänen mukaansa nuorten sankari-ihanteet ovat sekä altruistisia että hedonistisia. Altruistisia ja sosiaalisia hyveitä olivat nuorten mielestä rohkeus, uhrautuvaisuus, avuliaisuus, ystävällisyys, uutteruus, rehellisyys ja luotettavuus. Sankari on siis auttaja, pelastaja ja sankaritekojen tekijä joko fantasiamaailmassa tai sitten arkipäivän elämässä.

Tällaiset altruistiset positiiviset piirteet voidaan liittää oikestaan kaikkiin Kuusen typologian sankari-idoleihin. Vasta altruismin syvyys määrittelee sankarin paikan postiivinen - negatiivinen akselilla.

Hedonistinen sankari on mielihaluilleen myötä antava nautiskelija, eräänlainen karnevalisti. Kuusen typologiassa sitä edustaa veijari-idoli. Tällaisia sankareita ovat mm. Aku Ankka ja Karvinen, ehkä Uuno Turhapuro kuuluisi samaan joukkoon. Aarne Kinnunen käyttää käsitettä koominen heeros ja pitää Juutas Käkriäistä tällaisen tyypin edustajana.

Iän myötä nuorten sankarikäsityksissä painottuvat voima ja kovuus altruististen piirteiden kustannuksella. Poikien kohdalla supersankarit eli taituri-idolit kestävät ihanteina pidempään kuin tytöillä, varsinkin isättömät pojat etsivät näistä sankareista jonkinlaista kompensaatiota.

Kaksi kolmasosaa sekä tyttöistä että pojista oli sitä mieltä, että sankari voi olla kumpaa sukupuolta tahansa. Sama määrä kannatti tasa-arvoa, mutta tytöillä kannatus nousi iän mukana, kun taas sukupuolensa hyödystä tietoisiksi tulleilla pojilla se laski.

Kuusen mukaan on huomattavaa, että luterilaisissa maissa naisidolit painottuvat yleensä partneri-idolien suuntaan. Enemmän kuin naisen sosiaalista roolia sankarina mitataan hänen sijoittumistaan absoluuttisen äidin - absoluuttisen ilotytön akselille.

Sari Näreen esittämiä ajatuksia vasten tarkastellen omassa kirjallisessa tuotannossani on näköjään ollut kahdenlaisia sankareita, altruistisia ja altruistis-hedonisia. Kaikki keskeiset sankarit ovat poikia, mikä on ollut enemmänkin luonnollinen valinta kuin harkintaan perustuva tietoinen ratkaisu.

Korppi -kirjoissa päähenkilö on lintu, joten se on jollakin tavalla sukupuoleton olento, lähes androgyyni, siihen ei samaistuta samalla tavalla kuin ihmiseen. Korppi on sekä pelastaja että elämännautiskelija, ja sikälikin erikoinen, että sen ikää on vaikea määritellä ihmisiän mukaan. Se on nuorenakin jo aikuinen ja voi hyväksyttävästi käyttäytyä aikuisen tavoin.

Samantapainen auttaja-nautiskelija -sankari on Osku Kiiskinen Osku -sarjassa. Alunperin tein hänestä lihavan, mikä ei käsittääkseni vastaa Näreen selvityksen sankari-ihanteita. Luulen kuitenkin, että lukijat ovat joko tarkoituksella unohtaneet tämä piirteen, varsinkin, kun en ole sitä ensimmäisen kirjan jälkeen erityisesti korostanut. Oskun mummopuoli Aino Koistinen on myös sankarina auttaja-hedonisti, joka antaa epäsovinnaisesti myöten mielihaluilleen. Hänessä ei ole murroikäisille tytöille samaistumiskohdetta, vaan se on Terttu, joka on puhtaasti altruistinen henkilö.

Muissa nuortenkirjoissani sankarit liikkuvat enemmän tai vähemmän auttaja-hedonisti akselilla. Ehkä puhtain, lähes myyttistä pelastaja -sankaria lähenee Rahunen Ruotsista -romaanin päähenkilö, jolle annoin suorastaan messiaanisia piirteitä. Hän saapuu lännen mailta, suorittaa pelastustehtävänsä ja poistuu taas kohti laskevaa aurinkoa. Käytin tässä hyväkseni lännen elokuvan kliseitä, joita kirjallisuudessa esim. salapoliisiromaani on hyödyntänyt. Huomasin Näreen ajatuksia lukiessani, että olen myös itse kallistunut voiman ja kovuuden suuntaan, vaikka monissa poikahenkilöissäni näyttää olevan lähes feminiinistä pehmeyttä ja herkkyyttä. He ovat kuin kovaan maailmaan heitettyjä orpoja ja tarkastelevat elämää hiukan ulkopuolisina havainnoitsijoina.

Tytöt näyttävät kirjoissani olevan fyysisesti viehättäviä ja henkisesti vahvoja. Tämä ei täysin vastaa Sari Näreen selvityksessä olevia poikien käsityksiä tytöistä. Pojilla on stereotyyppinen käsitys toisen sukupuolen edustajista heikkoina ja eroottisina olentona. Poikien oma käsitys itsestään on vahvan itsetuntoinen pojat on poikia -tyyliin, ja huomaan, että minunkin poikasankarini uhoavat miehekkäästi ja kehuvat ryyppäävänsä ja käyvänsä naisissa. Romaanieni tytöillä on sensijaan Näreen tutkimusta vastaavasti hyvinkin kriittinen suhtautumistapa poikiin ja heitä realistisempi käsitys omista kyvyistään ja yleensä maailmasta.

Tämä on mielenkiintoinen havainto. Se näyttäisi merkitsevän kirjallisuuden kannalta sitä, että pojat samaistuvat mielellään kirjan sankareihin ja vaihtaisivat heidän kanssa osia kauemmin kuin tytöt. Pojat lukisivat siis tyttöjä kernaammin fantasiasankareiden eli taituri-idolien seikkailuista. Näre päättelee, että tytöt haluavat mielikuvissaan pikemminkin liittyä idoliinsa kuin etsiä siitä samaistumiskohdetta.

Millaisia arkkityyppisiä asetelmia miljöön käyttö romaanin taustana antaa? Klassisessa salapoliisiromaanissa, kuten yleisemminkin viihdekirjallisuudessa maaseutu edustaa pysyvyyttä ja turvallisuutta verrattuna ihmisen rakentamaan kaupunkiin. Idyllisissä kylissä tai maalaistaloissa tapahtuneet rikokset tulivat yllätyksinä, joiden vaikutus oli sitä suurempi, mitä järjestyneempi ja harmonisempi yhteisö ja miljöö oli. Rikos oli yksilöllisen toiminnan tulos, ja sitä motivoivat inhimilliset intohimot, mustasukkaisuus, ahneus, kateus ja viha. Se oli useimmiten vailla sosiaalisia tunnusmerkkejä, koska se oli sattumanvarainen, ihmisen pysyvää käyttäytymistä ja ihmisluonnosta johtuvaa. Tästä syystä rikosta ei voinut selittää yhteiskunnan sosiaalisen systeemin epäonnistumisella. Dennis Porter pitääkin klassista, Christie-tyyppistä salapoliisiromaania koomisena moraliteettina, jonka "tehtävänä on paljastaa jännittävien vaiheiden jälkeen kunniallisen ja lempeän naamion takana oleva ahneus ja mustasukkaisuus".

Maa (land) on amerikkalaisen vapauden ja riippumattomuuden symboli, jonka perässä vaellettiin idästä länteen. Lopulta tuli Atlantin valtameri vastaan, ja vaeltajat asettuivat paikoilleen. Syntyivät suuret teollisuuskaupungit, ja niiden kasvun myötä loppui myös maa. Samalla se merkitsi rajaseudun miehen vapauden päättymistä. Jäljelle jäi nostalgia, kaipuu menetettyyn ja ihmistekoa suurempaan olemiseen. Syntyi myytti luonnosta, erämaan alkukantaisesta vapaudesta ja kaikkiparantavasta voimasta.

Dashiell Hammettilla myytti luonnosta ilmenee hänen yhteiskunnallisessa pessimismissään. Amerikalta on puuttunut yhteiskuntateoria, jossa eurooppalaiseen tapaan pidettäisiin kaupunkia normaalina yhteiskuntaelämän keskuksena. Ajatus kaupungista kulttuurin kehtona ei saanut tukea siirtolaisilta, jotka uneksivat agraarisesta tasavallasta. Niinpä kaupunkimainen elämänmuoto oli jo ennen teollistunutta aikaa pikemminkin poikkeus normista kuin normaalia.

Myös Suomessa on maaseudun puhtaus, viattomuus ja alkuperäisyys nähty kontrastina urbaanisuudelle. Mielenkiintoinen tilanne on syntynyt nyt, jolloin tämä kontrasti on laajentunut vastakkainasetteluksi Suomi - Eurooppa eli maaseutu Bryssel, itsenäisyys - itsenäisyydestä luopuminen. Siinä on nähtävissä myyttisen hermeneuttisen Lintukodon avaaminen demonisille separatistisille voimille.

Jos yrittäisi etsiä jonkinlaista myyttistä miljöötä nuortenromaanin tapahtumien taustalle, sellainen voisikin olla Lintukoto, harmoninen onnen valtakunta. Se on koti, mutta ehkä enemmän psyykkinen tila kuin konkreettinen paikka. Ulkoa tai sisältä tuleva häiriö saa kodin pois tasapainosta, ja se palautuu vasta, kun ongelmaan on löydetty ratkaisu. Ratkaisu voi löytyä riitistä: kun perheensä jättänyt isä näkee lapsen surulliset silmät, hän palaa takaisin. Useimmiten isä ei palaa, eikä alkuperäinen harmonia palaudu, mutta jonkinlainen staattinen tila löytyy.

Ehkä miljöön myyttisyyttä kiinnostavampi ovat kuitenkin juonen arkkityyppisyydet. Juoni on tärkeä nuortenromaanin osatekijä. Nuoret ihmiset lukevat viihteellisesti ja varmasti television ja videon aika on painottanut entisestään actionia, toimintaa. Vauhtia on oltava, asiat on pantava toimimaan. Tärkeämpää kuin ulkoinen toiminta on kuitenkin mielestäni sisäinen liike. Lukija olisi saatava itse rakentamaan romaania ja sen juoniainesta. Näre sanoo tutkimuksessaan, että "Sankaruus voidaan nähdä naisen ja miehen välisen suhteen symbolisena nimittäjänä, sillä se sisältää määritelmällisesti ihmisessä arvokkaina pidetyt ominaisuudet. Sankari-ihanteissa välittyy paitsi minäihanteita myös kultuurin yleisiä arvo- ja normirakenteita."

Nuortenromaanin juoniaineksessa on mielestäni tärkeä juuri sukupuolten mukanaan tuoma jännite. Jos poika ei pidä tytöistä hän inhoaa heitä. Eli jo pelkällä läsnäololla kaksi sukupuolta luo välilleen jännitteen. Tästä syystä nuortenromaanin pitäisi yleisesti ottaen sisältää sekä tyttöjä että poikia. Vaatimus ei ole tietenkään ehdoton, sillä onhan muitakin perusjännitteitä: lasten ja vanhempien välinen, kavereiden keskeinen, koulun ja oppilaan, alaisen ja auktoriteetin välinen suhde. Kuitenkin perusjännite on sukupuoleen liittyvä, varsinkin murrosikäisillä. Tämä jännitteen ei tarvitse olla juonen keskeinen aines, mutta ainakin romaanin laajuudessa se mahtuisi mukaan.

Myyttikritiikin suosikkiaiheena on ollut matkaa kuvaavien kertomusten analysointi. Matka on seikkailu- ja ihmesadun perinteinen juonikaava, ja se esiintyy kirjallisuudessa yhä uudestaan: Odysseus, Don Quijote, Huclyberry Finn, Tuntematon sotilas ja Isoisää etsimässä käyttävät sitä. Elokuva on hyödyntänyt erityisesti lännenelokuvissa matkaa, road movie on sen myöhäisempi muunnelma.

Mutta mitä hyötyä on siitä, että lukija havaitsee teoksen sankarin Mooseksen reinkarnaatioksi ja sen, että hänen matkansa muistuttaa tai noudattaa Israelin lasten korpivaellusta? Hyötyykö lukija tiedosta, että Auringonlaskun sola on Luvatun maan symboli, eikä sankarilla ole sinne pääsyä kuten ei ollut Mooseksellakaan? Eikö Maud Bodkinin tapaan voi painottaa kirjallisuuden elämyksellistä luonnetta pikemminkin kuin tietoa ja oppineisuutta? Tietysti voi, mutta silloinkin palataan itse asiassa samalle lähteelle: vedotessaan tunteisiin myytti nostaa taideteoksen emotionaalista vaikutusta. Havaitsipa sen tietoisesti tai ei.