Kansankomedia kahdet kasvot
- menestys ja maineen menetys

Pakkala oli tuolloin jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos Lapsuuteni muistoja oli ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. Juhani Aho näki Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden edustajan.

Pakkalan toinen teos, Oulua soutamassa, ilmestyi tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien kuvauksien piirtämisessä".

Romaanit Vaaralla (1891) ja sen jatko-osa Elsa (1894) sekä novellit Lapsia (1895) vakiinnuttivat Pakkalan paikkaa suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka vastaanotto ei ollutkaan ristiriidatonta.

Tukkijoki sumassa

Kalajoella tullut näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin Pieni elämäntarina (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi Jalmari Finnen mukaan niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.

Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja, hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen poika" Pölhö-Kustaa.

Pietola on velkaantunut Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.

Bergbom alkaa ohjata

Bergbom tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme kirjoittivat laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi. Finne kertoo, että koko hankkeella oli selkeä tilapääluonne: "Tuli tuulan, tuli tuli tei sävellettiin vanhan Arkadian ravintolassa savukelaatikon kanteen parin tuutingin välillä". Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle "sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.

Käsikirjoitukseen tehtiin muutoksia viimeiseen asti. Finne kertoo harvoin nähneensä Bergbomia niin kärsimättömänä kuin Tukkijoen aikana. Erityisesti teatterinjohtajaa kiusasi kysymys Pölhö-Kustaan kengästä. Matilda v. Troil, myöhemmin teatterin apulaisjohtaja kertoi Finnelle toivovansa, että pääsisi kenkämysteeristä selville ennen kuolemaansa, mutta hänen toiveensa ei toteutunut.

Sekä Bergbom että Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella pyöri täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden aikana. "Niin vähän voi Kaarlo Bergbomin kaltainen parhainkaan ja yleisön makua tunteva johtaja aavistaa, mikä lopulta vaikuttaa yleisöön", siunaili Finne. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä Otto Manniselle 13.10. 1899 ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen nauruun illan kuluessa".

Kritiikin teilaus

Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa. Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu pilkkasi. Eino Leino kirjoitti Päivälehdessä: "Onnellinen teaatteri, onnellinen tekijä! - ja onnellinen yleisö, tahtoisin lisätä, joka näin viattomaan ja herttaiseen hengenruokaan tyytyväinen."

Muu kritiikki oli samansuuntaista. Näytelmän henkilökuvia pidettiin ohuina, juonta sekavana ja huumoria osoittelevana. Juhani Siljo kirjoitti Pakkala-tutkielmassaan (1917), että mikäli näytelmässä "olisi paikallistuntukaan vahvempi, niin se voisi vaikuttaa luontoperäisemmältä". Siljon mielestä henkilöt eivät erottuneet toisistaan, vaan jäivät stereotyyppisiksi ja ylimalkaisiksi.

Jalmari Finnekin kuului näytelmän pilkkaajien kuoroon, mutta otti myöhemmin lusikan kauniiseen käteen ja tunnusti, "että jos yleisö tahtoo jotain nähdä, niin kaikista arvostelijoiden varoituksista huolimatta se menee teatteriin vaikka ruumiini yli".

Menestyksen syitä

Sata vuotta ovat kriitikot pohtineet Tukkijoen menestystä. Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan se ei voinut perustua mihinkään korkeisiin taiteellisiin ansioihin, vaan pikemminkin välittömään kansanomaiseen huumoriin ja näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja vauhdikkuuteen. Jalmari Finnen näki puolestaan Tukkijoen lumouksen syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen, naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein" ihmeellisen lumousvoiman.

Juhani Siljo ymmärsi myös näytelmän huumoria. Se "nousee Pakkalalla vakavampien elämäntuntojen pohjalta; huvinäytelmä muuttuu hänellä pilaksi, johon alkuaineksina kuuluvat sukkeluudet, laulut ja ilveilevät keksinnöt. Kun ne sitten punotaan yhteen Pakkalan vilkkaalla replikeeraus-lahjalla (---), niin ei ihme, että kappale on saavuttanut niinkin suuren yleisömenestyksen kuin 'Tukkijoella'."

Pakkalan myöhemmän ajan kirjailijakollega ja kesäteatterinäytelmien menestyksekäs kirjoittaja Simo Hämäläinen on puolestaan sanonut, että menestysnäytelmässä on oltava laulua, humalaisia ja kova pamaus. - Kuin analyysi Tukkijoen henkilöistä ja tapahtumista.

Näytelmän sadas esitys oli Suomen Kansallisteatterissa syyskuussa 1904. Teatterin maaseutukiertueet tutustuttivat laajan yleisön näytelmään, joka otettiin vähitellen muidenkin teattereiden ohjelmistoon. Turun Työväenteatterissa Tukkijoella sai ensi-iltansa näyttämökaudella 1916-17 ja Turun Suomalaisen Teatterissa 1920-21.

Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka mukaan Tukkijoen menestys oli Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiota. Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.

Menestyksen hinta

Tukkijoella oli Teuvo Pakkalalle ehkä onnenkantamoinen, mutta samalla kaksisteräinen miekka. J.A. Hollo arveli, että näytelmän suuri suosio suorastaan pilasi tekijänsä kirjailijankuvan siten, että se himmensi hänen muuta tuotantoaan. Arvostelukyvyttömät "eivät löydä Pakkalan muista teoksista sitä repäisevää hauskuutta ja hellyttävää kotoista romantiikkaa, jota Tukkijoella on tulvillaan", arvostelukykyiset "taipuvat samoin pitämään tuota köykäistä komediaa tekijälleen erikoisesti luonteenomaisena teoksena."

Vasta jälkipolvet ovat osanneet ja voineet paikantaa Teuvo Pakkalan kansalliskirjallisuuteemme sekä kansankomedian taitajana että nais- ja lapsikuvauksen modernina tekijänä. Hän loi Juhani Ahon ohella henkilökeskeisen romaanin perustan kotimaiseen kirjallisuuteen. Ja Tukkijoella-näytelmä on jäänyt suomalaiseen taiteeseen monitahoisena vaikuttajana: näytelmänä, lauluina, elokuvina ja tukkilaisromantiikan esikuvana.

Elokuvaajat Tukkijoella

Tukkijoella on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden menestyksekkäimpiä ja se ostettiin myös Ruotsin.

Toisen kerran Tukkijoella filmattiin 1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana. Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa 1959, joten asian todenperäisyyttä ei enää saata tarkistaa.

Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana vuonna.

Käsikirjoittajat Viljo Hela ja Kaarlo Nuorvala olivat lisänneet Pakkalan tekstiin dramatiikkaa. Tukkisumaa purkamaan mennyt Turkka putoaa veteen. Katri lähtee pelastamaan häntä veneellä, jonka airot Rättäri on sahannut poikki. Vene ajautuu kohti koskea, mutta juuttuu kivelle, josta Turkka pelastaa Katrin laskemalla tukilla hänen luokseen.

Turkkana näyttelee elokuvassa Tauno Palo, Kirstinä on Rauni Ikäheimo, Huotarina Helge Herala ja Pölhö-Kustaana elokuvan apulaisohjaaja Lasse Pöysti, joka valmisteli parhaillaan Aino Räsäsen menestysromaanista Soita minulle, Helena suunnittelemaansa elokuvan käsikirjoitusta.

Arvostelussa Hällströmin elokuvaa syytettiin kaavamaisesta huumorista ja 43-vuotiasta Tauno Paloa pidettiin liian vanhana Turkan rooliin. Joka tapauksessa filmin vaaralliset ja näyttävät koskenlaskukohtaukset ovat jääneet suomalaisen elokuvan historiaan ja esikuvaksi monelle myöhemmälle tukkilaiskuvaukselle viime vuosiin saakka.