Pertsa ja Kilu, poikakirjallisuuden peruspari

Siksi tartuinkin hiukan vastahakoisesti Riikkilän Pertsa ja Kilu -sarjaan, nuoruuteni suureen lukukokemukseen, josta en muistanut juurikaan muuta kuin vaikuttavat merelliset myrskyt ja kohtauksen, jossa pojat kilpailivat siitä, ovatko henkseleillä vai vyöllä varustetut housut nopeammat pudottaa päältään huussiin mentäessä.

Hyvän ja kestävän kirjallisuuden vahvin kriteeri on, ettei sitä ole suunnattu minkään ikäiselle lukijalle. Jos kirjassa on tasoja, jotka avautuvat eri ikäisille, kirja kasvaa ja vanhenee lukijansa mukana. Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu kuuluvat tähän luokkaan. Pojista kertovat romaanit ovat paitsi suomalaista kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa, syvällistä ystävyyden ja toveruuden kuvausta. Riikkilä onnistuu välttämään lasten- ja nuortenkirjallisuuden helmasynnin, ymmärtävän ja hyväntahtoisen aikuisen kiusallisen läsnäolon. Poikia kuvataan sisältä päin, heidän ajatusmaailmastaan ja maailmankäsityksestään lähtien. Romaaneissa on myös runsaasti intertekstuaalista ainesta. Kirjat liittyvät alluusioillaan maailmankirjallisuuteen ja syventävät siten lukukokemusta.

Suomalaisen nuortenkirjallisuuden keskeisiä teemoja ovat selviytyminen, onnen etsiminen ja tiedon arvostaminen. Jo Kalevalassa nämä teemat ovat vahvasti esillä. Kalevalaisilla sankareilla on samoja eräinkävijän, vesilläliikkujan ja kätevän osaajan taitoja kuin myöhemmillä kaunokirjallisuuden kuvaamilla henkilöillä. Kalevalassakin kuvataan miesten välistä ystävyyttä ja toveruutta sekä altruismia.

Kalevalassa on nähtävissä myös yhden merkittävän kirjallisen aiheen esikuva. Se on robinsonadi, joka on niin kansainvälisen kuin kotimaisenkin nuortenkirjallisuuden keskeisimpiä aiheita ja rakenteita.

Vaikka suomalaisen poikakirjallisuuden aloittajana yleisesti pidetään A.E. Ingmanin romaania Rimpisuon usvapatsas, näkisin että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kuitenkin se teos, johon koko myöhempi kirjallisuus perustuu. Poikajoukon toiminnan kuvaus, robinsonadinen eräelämä, yhteistyön kuvaus ja vaikeuksista selviytyminen ovat Kiven romaanin fokuksessa.

Riikkilän teoksille löytyy kuitenkin varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta selviä yhteyksiä. Ne ovat Mark Twainin romaanit Tom Sawyerin seikkailut ja Huckleberry Finnin seikkailut.

Poikakirjoissa kuvataan kahden tai useamman pojan elämää ja toimintaa ryhmänä. Ryhmä tarvitsee johtajan, ja sellaiseksi valikoituu yleensä joko joukon vanhin tai samanikäisistä muita taidoiltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan etevämpi poika. Tom on oman joukkonsa johtaja mielikuvituksensa ja nokkeluutensa ansiosta, vaikka Huck Finnillä on huomattavasti enemmän elämänkokemusta ja sen mukanaan tuomaa tervettä järkeä. Pertsa on Kilua käytännöllisempi ja monissa asioissa kekseliäämpi. Muutkin hyväksyvät altruistisen Pertsan arvovallan ja sen myötä myös hänen johtajuutensa kaanien päällikkönä.

Pertsa on vastuunkantaja, hän huolehtii ja hoitaa säntillisesti hänelle annetut kotitehtävät, ruokkii sian ja kanat, keittää kahvin töistä palaaville perheenjäsenilleen, pinoaa ja pilkkoo puita.

Kilun äiti on kotiäiti, mutta Kilullakin on velvollisuutensa, vaikkei hänen vastuunsa olekaan niin suuri kuin Pertsan.

Kolmessa ensimmäisessä Pertsa ja Kilu -romaanissa Kilu on juuri joutumassa oppikouluun. Kolmessa viimeisessä romaanissa hän on jo lukiolainen. Äiti kaavailee pojastaan pappia tai opettajaa, mutta Kilu suunnittelee jättävänsä koulun kesken. Mielenkiintoista onkin työläistaustaisemman Pertsan suhde koulunkäyntiin. Vaikka hän itse opiskelee konepajassa käytännön töitä, hän kannustaa Kilua jatkamaan opiskeluaan.

Pertsa on jo alun pitäen aikuismaisempi kuin toverinsa. Hänellä on agraarisia kädentaitoja, hän osaa esimerkiksi tehdä puukon tupen. Hän on myös keksijä, lentokoneen suunnittelija, rotanloukun, koiran kuonokopan ja sukelluskypärän kehittäjä.

Yleensä suomalaisen poikakirjallisuuden päähenkilöillä on luonnossa liikkumisen kykyä ja käden taitoja, jotka liittyvät agraariseen elinympäristöön. Kalevalan sankarit tekevät suksia, veistävät veneitä, takovat keihäitä, miekkoja ja jopa mekaanisia laitteita kuten Ilmarinen rautaisen jättiläiskotkan, kultaneidon ja myyttisen Sammon. Pertsa on harjaantunut merenkävijä. Huomattavaa on, että Etelä-Hämeeseen, varsinaisen järvialueen ulkopuolelle sijoittuvassa Seitsemässä veljeksessä ei veneillä ja vesillä liikkumisella ole merkitystä, mutta kuitenkin merellinen sanasto ja purjehtimiseen liittyvä dramatiikka on kuitenkin mukana. Sanoohan Juhani, kun veljekset ovat muuttamassa Impivaaraan, että "ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän mekin nyt purjehdimme vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta kohden".

Samaa sanastoa käyttää Aapo, kun veljekset ovat kymmenen vuoden kuluttua palaamassa ottamaan Jukolaa taas haltuunsa:

"Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme ojennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskentelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos.[---] elomme alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon."

Riikkilän tunnusmerkkejä on kuvata myrskyävää merta ja aallokossa tuulta vastaan kamppailevia poikia. Kerronta on uskottavaa. Ne sankariteot, joihin pojat yltävät, ovat heidän mittaisiaan, vaikka totisia paikkoja kenelle tahansa.

Haaksirikko ja veden varaan joutuminen on lähes jokaisen Pertsa ja Kilu -romaanin yksi jännityselementti, josta ei kuitenkaan tule kliseistä.

Jo Viimeisissä kaaneissa pojat pelastavat uppoavasta huvijahdista nuoren naisen ja miehen. Saarelta nousi savua -kirjassa pojat hinaavat konevian saaneen merivartioaluksen turvaan ja Kuolion saarelle jääneet tinayhtiön osakkaat pelastavat kaksi purjehtimassa ollutta tyttöä. Pertsa ja Kilu merellä -romaanissa hinaaja Sam ajaa karille ja pojat pelastautuvat proomuun. Sarjan viimeisessä kirjassa Adventuren viimeinen lasti Pertsa ja mukana oleva Pirkko ovat hukkua huuhtouduttuaan mereen.

Tom Sawyerin seikkailujen komeimpia kohtauksia on, kun merirosvoiksi ruvenneet ja hukkuneina pidetyt pojat marssivat omaan muistotilaisuuteensa. Myös Pertsa ja Kilu nousevat useasti kuolleista, hinaaja Samin ja Adventuren haverin jälkeen. Suomalaisilla sankareilla ei ole kuitenkaan samanlaista tarkoituksenmukaista dramatiikan nostamista kuin amerikkalaisilla kollegoillaan. He pyrkivät pikemminkin vähättelemään kokemiaan vaaroja, sillä pelkona on, että aikuiset ryhtyisivät estämään merelle menoa. Sarjan päätösosassa Kilun äiti yrittääkin rajoittaa oman poikansa merellistä elämää sanomalla, että merelle "on mentävä aikamiehiä mukaan". Pertsan ymmärtävä äiti näkee asian toisin: "Aikamiehiä ne pojat alkavat jo ollakin. Ja juuri tuollaisilla matkoilla ne pian varttuvatkin miehiksi. Jos ne pidetään perunamaan kolkassa ja äidin helmoissa koko ikänsä, ei niistä kunnon miehiä kehity. Kyllä poikien pitää päästä oma-aloitteiseen toimintaan."

Pertsan äiti ja Kilun isä ymmärtävät omia puolisoitaan paremmin poikia. Kilun äidin kasvatukselliset periaatteet ovat tiukkoja, samoin Pertsan isän, jolla on ollut kolkko lapsuus. Hänessä on jotakin varovaista, hiukan saamatontakin luonteenpiirrettä, Kilun äidissä puolestaan ylihuolehtivuutta, kunnianhimoa poikansa tulevaisuuden suhteen ja aavistus nousukasmaisuutta. Hän ei aluksi itse asiassa haluaisi Kilun kaveeraavankaan naapurin Pertsan kanssa. Vastenmielisyys ei ole yhtä syvä kuin Twainin Petersburgin pikkuporvarisilla vanhemmilla Huckleberry Finniä kohtaan, joka juuri siksi vetikin toisia poikia puoleensa.

Vanhempien ohella poikakirjojen salapoliisijuonien takia pojat joutuvat tekemisiin lain molemmilla puolilla toimivien aikuisten kanssa. Positiivisin tuttavuus on Pertsa ja Kilu -kirjojen kolmessa ensimmäisessä esiintyvä etsivä Paavola, joka käy kehumassa poikia jopa heidän vanhemmilleen. Suomalaiskansalliseen tapaan vanhemmat pitävät asian omana tietonaan, jotta pojat eivät ylpistyisi.

Myös muilla viranomaisilla, kuten merivoimien ylikersantti Untamolla on pelkkää hyvää sanottavaa pojista. Muiden aikuisten suhtautuminen sympatia-akselilla vaihtelee rikollisten vihasta satunnaisten vastaantulijoiden välinpitämättömään ylenkatseeseen tai poikien osaamisen ja asiantuntemuksen arvostamiseen.

Pertsa ja Kilu merellä -romaanissa, joka on sarjan parhaita ja vailla salapoliisijuonta, hinaaja Samin kippari ja konemestari tuovat aikuisten miesten maailman poikien ulottuville. Suhde on melko neutraali, komenteleva, mutta jollakin tavalla arvostavakin poikien osoittaessa kykyjään.

Pertsan konemiehen otteet ovat jo alunperin ammattimaisia. Mielenkiintoista on seurata, millä tavalla Kilusta kehittyy sarjan myötä taitava purjehtija. Pertsa luovuttaakin kirjasarjan edetessä yhä enemmän vastuuta veneen ohjaamisessa Kilulle ja keskittyy itse konemiehen hommiin.

Poikakirjojen poikajoukon yhteistyön kuvaaminen on kiinnostava toiminnan alue. Tom Sawyerissa Mark Twain kuvaa kuinka Tom saa kaverinsa maalaamaan puolestaan aidan ja vieläpä maksamaan siitä. Samansuuntainen on Pertsan yritys sahauttaa kavereillaan puita sillä aikaa, kun hän itse kertoo hiukan suurennellen yön tapahtumista jaalassa. Urakka ei kuitenkaan onnistu yhtä hyvin kuin Tomilla, sillä pojat haluavat kuulla tarinan sen tapahtumapaikalla.

Poikajoukon yhteistyö ja avunato on suurimmillaan, kun kaanit auttavat Pertsaa siirtämään pihalla olevan puupinon liiteriin. Kun pojat lakkauttavat kaanien salaseuran, he perustavat tilalle yhtiön. Bisneksen tekeminen onkin Pertsalla ja Kilulla verissä.

Poikakirjallisuuden yksi peruspiirre on menestymisen kuvaus. Se on sekä henkistä että aineellista. Aarteenetsintä kuuluu vanhastaan eeppisen kerronnan rakenteeseen. Kansainvälisissä eepoksissa tämä aarre on usein muuttunut konkreettiseksi esineeksi kuten Nibelungeien laulussa kulta-aarteeksi tai Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritarien tarinoissa Graalin maljaksi. Kalevalassa tämä aarre on abstraktimpi eli tieto, jota shamaanit etsivät jättääkseen sen jälkipolville.

Robinsonadeissa ja sankarimatkan kaavaa noudattavissa poikakirjoissa matkan vaivojen palkitseminen konkreettisesti on suorastaan rakenteen vaatimus. Robinson on varakas mies palatessaan Englantiin San Fernandezin saarelta, Seitsemässä veljeksessä palkintona on tieto, sosiaalistuminen yhteiskunnan arvostetuiksi kansalaisiksi ja konkreettisesti hyvinvointi. Rimpisuon usvapatsaassa pojat löytävät kulta-aarteen, Kaarlo Hännisen Jäämeren sankarissa löytyy myös aarre kuten romaanin esikuvassa, R.L. Stevensonin Aarresaaressa.

Poikien aarteenetsinnällä onkin hyvinkin selkeät kirjalliset vaikutteet. Kuolion luodolla oleva luola on poikien perimätiedon mukaan ollut 500 vuotta sitten erään merirosvon hallussa ja todennäköisesti kaivauksissa löytyisi - jos ei välttämättä aarretta - ainakin verellä kirjoitettu aarrekartta. Tämä hyvinkin asiantunteva Pekkasen Vilin lausunto herättää Repassa ihmetystä: "Mitä varten verellä?" Vilin selitys on aukoton: "Eiväthän ne muuten olisi mitään merirosvojen asiakirjoja." Lausunto noudattaa samaa logiikkaa kuin Tom Sawyerissa vertailtaessa merirosvon ja erakon ammattien paremmuutta. Tom kertoo, että merirosvon ei tarvitse tehdä mitään, kun hän on maalla, mutta erakon pitää rukoilla ja pukeutua säkkiin ja tuhkaan. Sitä Huck ei voi käsittää, eikä Tomkaan tiedä asian perusteita, mutta niin vain on.

Yhteys merirosvoelämään tulee romaanisarjassa vielä esille poikien laivan ristimisen yhteydessä. Laiva saa nimekseen Adventure merirosvokapteeni William Kiddin aluksen mukaan. Poikien lähdekirjana on varmaankin Stevensonin Aarresaari, joka puolestaan nojaa vanhaan meri- ja seikkailuromaanien traditioon. Stevensonin romaanin tapaan kahdessa Riikkilän romaanissa on mukana tapahtumapaikkojen kartta.

Pojat kaivavat omaakin rahanarvoista omaisuutta maahan ja määrittelevät paikan ristimitoin merirosvojen tapaan. Mutta aarteitten löytäminen on onnenkauppaa ja epätodennäköistäkin, ja sen pojat tietävät. Siksi bisneksen tekeminen on kuitenkin varminta. Pertsa suunnittelee rikastuvansa keksinnöillään, rotanloukulla tai koiran kuonokopalla, mutta päätyy kuitenkin toisenlaisiin bisneksiin.

Pertsa ja Kilu -romaanissa pojat myyvät hyvällä menestyksellä kahvia ja virvoitusjuomia laivojen lastaajille. Tinayhtiö perustetaan sulattamaan tinaa säilykepurkeista. Samassa romaanissa, Saarelta nousi savua, pojat keittävät kalaöljyä piikkikaloista. Varsinaiseksi tuottoisaksi liikeyritykseksi kasvaa kuitenkin halkojen rahtaus Pertsa ja Kilu merellä sekä Adventuren viimeinen lasti -romaaneissa. Halkobisnekseen innostuvat lopulta molempien poikien vanhemmatkin ja he jättävät omat vakituiset työpaikkansa antautuakseen kokonaan polttopuiden tuottamiseen.

Taloudellinen menestyminen työtä tekemällä on poikakirjallisuudessa usein kuvattu aihe. Aaro Hongan Pikatoimisto pamaus on suoranainen yritteliäisyyden ylistyslaulu. Mielenkiintoista on, että Riikkilä kuvaa työläisten lasten yrittäjäpyrkimyksiä. Tässä on varmasti näkyvissä suomalaisessa yhteiskunnassa 1950-luvulla olleita yleisempiäkin ajatussuuntauksia. Yrittäjyys ei ollut vielä tuolloin saanut kapitalistisen riistämisen leimaa. Vasta hyvinvoinnin lisääntyessä bisneksen tekemisen moraali kyseenalaistettiin yhteiskunnallisesti radikalisoituneitten keskuudessa.

Pertsa ja Kilu -sarjan alluusiot edeltävään poikakirjallisuuteen ulottuvat aina Aarresaareen ja Tom Sawyerin seikkailuihin. Känsien poistaminen, hautausmaalla liikkuminen, vainajien ja aaveiden taikauskoinen pelko, yölliset poistumiset kotoa tutkimusretkille ja pirun viulua vinguttamaan, tunnussanat ja sovitut kutsumerkit muodostavat tiheän poikakirjallisuuden intertekstuaalisen verkon. Yhtä monimutkaisesti kuin Tom auttaa Huckleberry Finnin seikkailujen lopussa neekeriorja Jimiä pakenemaan lukitsemattomasta vajasta, Iikka toimittaa Pertsan ohjeiden mukaan poliisille kaanien viestin ampumalla nuolen poliisipäivystäjän jalkaan. Näiden yhteyksien tunnistaminen tuottaa jokaiselle alaa tuntevalle lukijalle lisäbonuksen.

Mutta ennen kaikkea Riikkilä nojaa poikien sisäisen maailman perustaan ja vahvistaa traditiota. Henkilöiden keskinäinen ystävyys ja solidaarisuus, altruistinen elämänasenne, toisten auttaminen ja tukeminen, yhdessä onnistuminen ja menestyminen ovat tämän kirjallisuuden alueen avainsanoja.

Pertsa ja Kilu -romaanit kuvaavat poikien initiaatiomenoja, kasvamista miehiksi. Riikkilä tekee sen kuin huomaamatta, uskottavasti ja alleviivaamatta. Se on reilujen kamujen maailman kuvaamista maailmassa, joka ei aina ole reilu ja oikeudenmukainen, mutta joka voi kuitenkin tarjota mahdollisuuden siihen tarttuvalle.

Suomalainen yhteiskunta eli pitkälle 1960-luvulle saakka eräänlaisessa yhtenäiskulttuurissa. Tämä kokemus antoi meille skeeman, tiedollisen pohjan, jonka avulla saatoimme tulkita maailmaamme. Lähes kaikilla suomalaisilla, kaupunkilaisillakin, oli agraarinen tausta. Siksi Pertsan sikojen ja kanojen ruokkiminen ei tuntunut minustakaan vieraalta, vaikka kaupungeissa eläinten pito loppuikin 50-luvulla. Meillä oli moottorivene, Fordin puolikas, joka ryyppykuppeihin kaadoin bensiiniä ja pyöräytin vauhtipyörällä moottorin käyntiin ja vaihdoin polttoaineen hetken kuluttua petrolille. Mekin kalastimme ja leikimme merirosvoja.

Kun Henry James kirjoitti, ettei voinut arvostella Stevensonin Aarresaarta, koska ei ollut koskaan itse etsinyt poikasena aarteita, Stevenson epäili, oliko James koskaan ollutkaan poika. Huomio on hyvä, sillä Astrid Lindgrenin ajatusta mukaillen voi sanoa, että poikakirjailijan ainoa edellytys on se, että hän on itse joskus ollut poika. Ja Riikkilä on ollut, sen todistavat hänen romaaninsa.

Varsinkin vanhemmissa nuortenromaaneissa on yleensä käytännöllisistä syistä aina kesä, koska silloin on koulusta loma. Niinpä Pertsa ja Kilukin seikkailevat lukuvuosien välissä. Aluksi huolettomina toisella kymmenellä olevina koulupoikina, myöhemmin jo ammattiin suuntautuvina nuorukaisina. Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa loppuu Raftenin lauseisiin, jotka tuntuisivat sopivan Pertsan ja Kilun jokakesäisten seikkailujen päätökseksi: "Ph, äijät, teidän kahden viikon lomanne ja yhden viikon pidennys päättyi tänään kello kaksitoista. Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat."

Jäin miettimään Adventuren viimeisen lastin jälkeen, mitä Pertsalle ja Kilulle kuuluu nykyään. Kirjailijan antamien viitteiden perusteella olen päätellyt seuraavaa: Kilu meni ylioppilaaksi päästyään opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun laivanrakennusinsinööriksi. Pertsa valmistui konepajalta sorvaajaksi, mutta jäi muutaman vuoden työssäolon jälkeen pois tehtyään laivan koneisiin liittyvän keksinnön. Hänen onnistui kaupata se eteenpäin ja pian hänen perustamansa firma alkoi kasvaa. Kilu tuli valmistuttuaan Pertsan firman osakkaaksi äitinsä vastustuksesta huolimatta. Firman nimi on Oy Adventure Ab.

Poikien yritys pääsi Neuvostoliiton kaupan kukoistuksen aikaan Wärtsilän alihankkijaksi ja toimitti sille patentoimiaan koneita. Kun vienti Neuvostoliittoon romahti, pojat olivat jo Kvaernerin, myöhemmin Masa Yardsin alihankkijoita. Nykyään heidän firmansa rakentaa koneita öljynporauslautoille.

Pertsa nai Pirkon, heillä on poika ja kaksi tytärtä. Pirkko johtaa omistamaansa kioskiketjua. Kaakkois-Suomen kauppakamari ja Kotkan kaupunki halusivat ostaa Pertsalle teollisuusneuvoksen arvon. Hän kieltäytyi siitä, mutta otti vastaan kunnallisneuvoksen tittelin toimittuaan vuosikymmeniä kunnallispolitiikassa sosialidemokraattien ryhmässä. Hän on suunnitellut antautuvansa eläkepäivinään kokopäivätoimiseksi rotanloukkujen, kuonokoppien ja sukelluskypärien keksijäksi.

Kilu on puolestaan Rotari-klubinsa presidentti. Hän tapasi vaimonsa opiskeluaikoinaan Helsingissä. Puoliso on sairaalassa ylihoitajana, heillä on yksi poika.

Pertsa ja Kilu ovat jo yli 70-vuotiaita ja jättäneet yrityksensä seuraavalle sukupolvelle. Pertsan poika on heidän seudun suurimpiin kuuluvan yrityksensä toimitusjohtaja ja Kilun poika tuotantopäällikkö. Pertsa ja Kilu ovat teettäneet Pietarsaaressa suurehkon veneen, jonka sai kasteessa nimekseen Adventure II. Sillä he lähtevät merelle, aina kun kesä koittaa ja yöstä kuuluu vihellys.